Murehtijan positiivisuuspäiväkirja #2

MA/ Työssäoppimispaikassa on sen verran mainio ilmapiiri, että mielellään raahautuu töihin vaikka olisi maanataiväsymyskänkkäränkkä.

TI/ Neulominen auttaa aina ja kaikkeen, tällä hetkellä projektina on neuletakki/pusero itselle.  

KE/ Vaikkei SUOMI100:a tullu niin kamalan ihmeellisesti vietettyä, käytiin edes pienellä kävelyllä ja poltettiin kynttilöitä.

TO/ Näöntarkastus, parin viikon sisään saan lasit, jos maailma näyttäisi sen jälkeen vähän terävämmältä. Oli tosi hyvää asiakaspalvelua./ Ostin vihdoin kehykset aiemmin kootulle palapelille niin sai sen seinälle sängyn alta pölyyntymästä./ Aloitin samalla uutta palapeliä.

PE/ Tajusin tehneeni töissä torstaina tyhmän virheen, mutta sain huokaista helpotuksesta kun virhe oli kuitenkin korjattavissa suht helposti.

LA/ Joululahjasukkien langanpäät sain pääteltyä ja sukat "paketoitua", ei tarvitse sitäkään enää miettiä./ Heräsin aikaisin ja sain asioita aikaiseksi.

SU/ Suunnittelin pientä joulusiivousta seuraavalle viikonlopulle (ja tämä on positiivinen asia, koska koti järjestyksessä = mieli järjestyksessä). Saa nähdä tuleeko toteutettua vai jääkö suunnitteluasteelle.

Tässä vielä nämä sukat. Uskaltauduin laittamaan tämän kuvan jo nyt tänne, koska kaikkien näiden saajat tietävät tai vähintään arvaavat mitä saavat. Siinä onkin sitten arvuuteltavaa, että mitkä menee kenellekin. Olihan tuo loppujen lopuksi aikamoinen rykäisy neuloa 8 sukkaparia (nämä + yhdet myydyt sukat) syksyn aikana, tällaiselle joka muuten neuloo satunnaisen harvoin. Sain sukista hetkellisesti tarpeekseni.

Muumeja

Tänä syksynä olen alkanut lukea Tove Janssonin muumikirjoja ruotsiksi. Mikä sen kätevämpi ja hauskempi tapa pitää kielipäätä yllä. Tähän mennessä olen lukenut Moominpappans memoarer (Muumipapan muistelmat), Trollkarlens hatt (Taikurin hattu) ja Småtrollen och den stora översvämningen (Muumit ja suuri tuhotulva).

"Kors så han pratar, sade Mymlan som hade tagit med sig alla sina barn. Hej på dig, kära dotter! Har du sett dina senaste småsyskon?

Snälla mamma har du gjort nya nu igen, sade Mymlans dotter. Säg åt dem att deras stora syster är kunglig koloniprinsessa och ska fara runt månen med en flygande flodbåt!" (Moominpappans memoarer)

Muumisadut on vaan niin sympaattisia. Mielenkiintoista on ollut nähdä millaisia nämä alkuperäiset tarinat on, koska aikaisemmin on kokemusta ollut vain lähes kaikkien tuntemasta tv-sarjasta Muumilaakson tarinoita.

Näistä kolmesta jo lukemastani muumikirjasta lemppariksi muodostui Småtrollen och den stora översämningen. Muumit ja suuri tuhotulva on Janssonin ensimmäinen muumikirja. Jotenkin vaan jännä lukea ja ajatella, että tästä se kaikki alkoi (vaikka olihan muumipeikko hahmona seikkaillut aikasemmin muun muuassa jo Tove Janssonin piirtämissä pilapiirroksissa).
Nyt vaan odotan, että pääsen lukemaan kaikki loputkin muumikirjat ja sen lisäksi eri elämäkerrat joita itse kirjailijasta on kirjoitettu.

Kyyhkysiä ja suruja

Jos jälleen muutama sana muutamasta kirjasta.
-
Katja Kettu: Surujenkerääjä. (Nuorelle kiviä [eli suruja] keräävälle naiselle koituu tehtäväksi palauttaa sukunsa maine, ja siinä samassa tulee käytyä läpi hänen sukunsa eri elämänvaiheet.) Samaistuin moniin asioihin kirjassa (joskaan en siihen pirtun jatkuvaan juomiseen), tykästyn aina kaikkeen hieman outoon ja vinksahtaneeseen. Joitakin samankaltaisuuksia löysin Ketun Kätilön kanssa, mistä heräsi uteliaisuus, että täytyy lukea yhä lisää Ketun kirjoja saadakseen lisää vertailupohjaa. Molemmissa, Surujenkerääjässä ja Kätilössä, Ketun naishahmot ovat olleet jollain tapaa rumia ja outoja, mutta mystisen kiehtovia.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. (Kvartetti -sarjan kolmas osa Viron lähihistoriasta.) Oksasen kirjat ovat sellaisia, että joko tykkään kovasti ja ahmaisen kirjan tai sitten en saa luettua kirjaa loppuun edes pakottamalla itseäni. Tämä kuului niihin mitä en saanut oikein luettua. Alku vaikutti lupaavalta, mutta nopeasti kadotin juonen punaisen langan.

Leena Lander: Tummien perhosten koti. (Rikkinäisen kodin kasvatti Juhani Johansson joutuu poikakotiin Saarelle ja niin edelleen.) Nuorena tykkäsin kovasti tästä tehdystä leffasta joten täytyihän myös kirja lukea. Pääsin samalla nostalgisoimaan teiniaikoja, mutta ilman nostalgiapisteitäkin kirja olisi toiminut vallan mainiosti.
- 
Väsyttää vietävästi ja aivot huutaa Error, joten tekstissä saattaa olla havaittavissa pientä sekavuutta. En sitten tiedä eroaako se (sekavuus) normaalista millään tapaa.

Tositarinoita ja historiaa

"Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch sai tietää, että Morriella oli vakava lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhemmista sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää." (Tiistaisin Morrien luona takakannesta)

Tiistaisin Morrien luona on koskettava tositarina ja herättää miettimään omaa asennetta elämää kohtaan. Monesti piti pysäyttää lukeminen ihan vain miettiäkseen juuri lukemiaan asioita. Suloisen kaunis ja surullinen pieni kirja.

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa on Tieto-Finlandia -palkinnon voittanut, mikä tuli yllätyksenä kun vielä jälkikäteen googlettelin mielipiteitä ja taustatietoja kirjasta. Kertaakaan kirjaa lukiessa ei tullut mieleen, että luempas tässä nyt tietokirjaa. Johtuen siitä, että kirja oli koottu eri perheiden henkilökohtaisista kokemuksista miten heidän elämään yhden lapsen politiikka vaikutti.

Manninen on koonnut kirjan 16 haastattelusta, kaikilla haastatelluilla erilaiset tarinat. Länsimaissa ensimmäinen mitä tulee mieleen yhden lapsen politiikasta on abortoidut ja hylätyt tyttölapset, mutta Manninen opetti, että se oli paljon muutakin, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä.

Tiistaisin Morrien luona ja Yhden lapsen kansa olivat molemmat helppolukuisia, juuri sellaisia mitä lukee mielellään ennen nukkumaanmenoa. Oppii uutta ja väsyneillä aivoilla ja silmillä ei tarvitse keskittyä pelkästään siihen, että pysyy kärryillä.

Kun taas Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen oli vähän sellainen. Varsinkin väsyneenä minulla takkuaa tekstin lukeminen missä vilisee paikkojen ja ihmisten nimiä sekä vuosilukuja. Ja olin etukäteen lukenut ehkä liikaa kehuja tästä kirjasta, niin odotukset oli liian suuret. Aihe on kyllä kiinnostava, Amerikan historiaa alkuperäisväestön näkökannalta kerrottuna. Olisin vain kaivannut ihan pikkuisen kaunokirjallisempaa tekstiä.

Suomalaisen kirjallisuuden päivä

"Näin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun suojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja tuolloin tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta."

Lainaus Seitsemän veljestä -klassikosta näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi. Sattumalta minulla on tämä juuri luettavana, kohta puoleen väliin kerennyt lukea. Tähän mennessä voin sanoa, että aikalailla sellainen mitä olin kuvitellut. En mitenkään päättömästi ole rakastunut, mutta on sitä paljon huonompiakin kirjoja tullut luettua. Suomi vaan on niin kaunis kieli, Aleksis Kivikin sen osoittaa Seitsemän veljestä teoksellaan.

Kuinka lukuhaaste lopulta sujui?

Vuosi sitten haastoin itseni lukemaan 22-vuotiaana vähintään 22 kirjaa. Mitä kirjoja lopulta luin listaltani ja listan ulkopuolelta? (Värillä merkkasin näin jälkikäteen mietittynä TOP5 lempparit)

Craig Thompson - Habibi
J. R. R. Tolkien - Húrinin lasten tarina 
Torey Hayden - Tiikerin lapsi 
Torey Hayden - Nukkelapsi
Muriel Barbery – Siilin eleganssi
Kate Atkinsonin - Elämä elämältä
Shakespeare - Hamlet
Harry Potter ja kirottu lapsi
Kenji Fujimoto - Diktaattorin keittiömestari
Jung Chang - Villijoutsenet
Katja Kettu - Kätilö
Stieg Larsson - Pilvilinna joka romahti 
Amir & Khalil - Zahran paratiisi
Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna
Flora Rheta Schreiber - Sybil
Anne Frank - Päiväkirja
Kjell Westö - Missä kuljimme kerran 
John Boyne - Poika raidallisessa pyjamassa
Sarah Waters - Yövartio
Fjodor Dostojevski - Idiootti 
Leo Tolstoi - Sota ja rauha I
Sara Gruen - Vettä elefanteille
Olavi Noronen - Jännittäjän kirja  
Viktor E. Frankl - Tarkoituksellinen elämä
George R. R. Martin - Miekkamyrsky 
Tove Jansson - Muminpappans memoarer
Tove Jansson - Trollkarlens hatt
Elaine N. Aron - Erityisherkkä ihminen ja parisuhde 

29 kirjaa (jos oikein laskin). Niin monta älyttömän hyvää kirjaa ja muutama vähemmän hyvä. Tekisi mieli sanoa, että tämä vuosi ja lukeminen on opettanut paljon. Olen onnellisempi ja levollisempi kuin vuosi sitten vaikkei se nyt läheskään yksinään lukemisen ansiota ole. Huolimatta siitä, että nyt jatkossa ei olekaan mitään "pakkoa" lukea niin toivoisin pystyväni säilyttämään sen vähintään parin kirjan lukemistahdin per kuukausi.

Ja taas kerran, hyvää synttäriä mä! Katsotaan mitä kaikkea sitä lopulta keksii näin 23-vuotiaana.

Murehtijan positiivisuuspäiväkirja #1

Keskiviikko ~ Borderlands: The Pre-sequel!:in pelaaminen miehen kuorsatessa kainalossa. Torstai ~ Taas yhdet joululahjasukat  saatu valmiiksi ja seuraavia aloitettu. Perjantai ~ Kaverin järkkäämässä Oriflame-ihonhoitoillassa oli mukavaa (aluksi epäilin ehkä pikkuisen onkohan ihan minun juttu/paikka). Lauantai ~ Joskus on hyvä olla päiviä kun ei saa yhtikäs mitään aikaiseksi (minun kohdalla usein). Aikaansaavina päivinä tuntuu sitten entistä paremmalta. Sunnuntai ~ George R. R. Martinin Miekkamyrskyn sain luettua loppuun. Hieman tylsempi kuin kaksi aikaisempaa, loppui kuitenkin lupaavasti. Sansa ja Tyrion pysyivät edelleen suosikkihahmoina. Maanantai ~ Puhtaat lakanat. Tiistai ~ Piikkimatolla makailu.

Kesämuisteluja

Kiitos kesä, olit hyvin tapahtumarikas ja jännittävä. Kiitos, ettet ollut liian kuuma. Ehkä Nummirockissa olisi voinut sataa vähemmän. Yritin valikoida kesän parhaista asioista kuvia, mutta kesä oli täynnä kaikkea niin kivaa, että kuvia olisi ollut loputtomiin. Joten päädyin vain näihin kahteen. Ensimmäinen Helsingistä Tukholman risteilyltä palatessa, toinen kavereiden mökiltä.

Kesä alkoi Machinae Supremacyn keikalla. Oli hyvä fiilis ja kaunis ilta. Laulua oli välillä vaikea erottaa rumpujen takaa, mutta saattoi johtua myös huonosta paikan valinnasta (edessä aivan sivussa). Kohokohtia kesässä olivat mm. siskon ylioppilasjuhlat, veljen häät, risteily ja Nummirock. Aina juhlia jännittää etukäteen kun "pitää esittää normaalia", mutta molemmissa, ylppäreissä ja häissä, sai huomata, ettei mitään jännitettävää ollut. Mukavan rentoja juhlia oli molemmat. Risteilyllä tuli hyttien kanssa ongelmia mikä lannisti hieman tunnelmaa, mutta onneksi oli paras seura missä päivitellä epäonneamme ja kokemaamme kaltoinkohtelua. Samalla reissulla Helsingissä käytiin Naughty BRGR:ssa, ja oli muuten sanattomaksi vetävän täydellistä burgeria. 

Nummirock oli melkoinen kokemus. Ensinnäkin tämä oli ensimmäinen kerta kun nukuin festareilla leirintäalueella. Bändeistä mieleenpainuvimmat olivat Jinjer (*tähän pieni jinjerfanityttökiljahdus*), Battle Beast ja Epica. Nähtävästi perusilmeeni on aika surullinen, koska törmäsin erääseen tuntemattomaan henkilöön kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla hän alkoi laulamaan Leevi and The Leavingsin mukaisesti minulle "älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on". Draamaltakaan ei vältytty, mutta päällimmäisenä jäi festaroinnista hyvä mieli.

Olen kiitollinen, että sain nähdä lähes kaikkia ystäviäni kesällä. Kaikki pienemmätkin illanistujaiset ystävien kanssa ja seikkailut ulkona miehen kanssa toimi hyvänä muistutuksena kuinka ihania ihmisiä ympärilläni on. 
Nyt alkavana viikonloppuna mennään katsastamaan kavereiden uusi koti. Mielessäni pidän viikonloppua samalla kesän lopettajaisina.

Tervetuloa syksy, kohtelethan minua hyvin?

Jännitäjiä ja elämän tarkoituksia

Viktor E. Franklinin Tarkoituksellinen elämä oli virhe lainata (en oikeastaan edes lukenut kuin sivun sieltä täältä, lähinnä kohdat missä oli pohdintaa auschwitzista), mutta jotain hyvääkin. Nimittäin Viktor E. Franklinin kirjaa etsiessä hyllystä törmäsin tähän toiseen kirjaan, Olavi Norosen Jännittäjän kirjaan. Pystyin samaistumaan niin moneen asiaan. Yhden lainauksen haluan kuitenkin kirjoittaa muistiin myös Franklinilta.

"Jokainen ihminen on korvaamaton konkreettisessa elinympäristössään. Tehtävät, joita hän saa elämältä, saa vain hän, ja nimenomaan hän kantaa niistä vastuun." s. 84 Tarkoituksellinen elämä

Ja pari lainausta Jännittäjän kirjasta, mitkä itselle kolahti.

"Jännittäjä on tyypillinen esimerkki ihmisestä, jolla on ongelmia tuottava arvomaailma. Jännittäjälle on näet omaa elämää tärkeämpää se, mitä muut hänestä ajattelevat. Se on hänelle lähes kaikkein tärkeintä maailmassa." s. 86 Jännittäjän kirja

"Voin olla kuin uimaopettaja. Tiedän paljon uimisesta, mutta oppilaani oppii itse uimaan. Hän tekee neuvojeni avulla itsestään hyvän uimarin. Minä en ui metriäkään hänen puolestaan."  s. 155 Jännittäjän kirja

Lapsi on terve kun se leikkii paintilla

Sara Gruen: Vettä elefanteille (ja Torey Hayden: Nukkelapsi)

Jacob Jankowski on yli 90-vuotias mies vanhainkodissa. Lähistölle saapuu sirkus, mikä saa Jacobin muistelemaan nuoruuttaan ja vuosiaan sirkuksessa 1930-luvun laman aikaan. Juoneltaan ja tekstin rakenteeltaan tarina oli ihanan selkeää ja yksinkertaista. Oli huojentavaa lukea jotain tällaista venäläisten klassikoiden jälkeen joiden läpikahlaaminen oli yksi työmaa. 

Erityisesti pidin Gruenin todentuntuisesta vanhainkotikuvauksesta. Vanha Jacob oli jotenkin sympaattinen. Toki tykkäsin nuoruuden Jacobistakin, mutta tuntui, että vanhalla Jacobilla oli vielä enemmän puolia hahmossaan. Vanhan Jacobin lisäksi toiseksi lempihahmoksi kehittyi sirkuksen lyhytkasvuinen esiintyjä Walter ja tämän koira Queenie. Walter on samaan aikaan vaikeasti lähestyttävä, mutta empatiaa ja älyä hänellä riitti.

Kuten kirjailija loppusanoissaan kertoo, huomaa tekstistäkin, että taustatyö on tehty perusteellisesti. Sirkuksen tapahtumat kulissien takana tuntuivat todelta kaikkineen taloudellisten ongelmineen, intohimoineen ja väkivaltaisuuksineen.

Haluan joskus nähdä Francis Lawrencen ohjaaman leffan tästä, mutta olen onnellinen, että luin kirjan ensin. Olisi vienyt osan lukunautintoa jos lukiessa mielessäni Jacobina olisi komeillut tahtomattani Robert Pattinson.

Ja koska sain juuri luettua Torey Haydenin (yhdysvaltalainen erityisopettaja, kirjoittanut monia kirjoja oppilaistaan inspiroituneena, niin tositarinoita kuin fiktiivisiä) Nukkelapsi -kirjan, kirjoitan ajatukseni siitä tähän samaan syssyyn, koska tästä ei ole yhtä paljon sanottavaa.

Nukkelapsi ei vaikuttanut minuun ihan niin vahvasti kuin Haydenin Tiikerin lapsi. Ehkä, koska tiesin jo suunnilleen mitä tuleman piti. Hyvin samantyylisiä tarinoita tosielämästä tuttuun kirjalijian helppolukuiseen tyyliin. Tiikerin lasta lukiessa minua muutaman kerran häiritsi miten Hayden tuntui koko ajan korostavan itseään. Hän hän hän, hänen toimintatapansa, hänen koulutuksensa ja hänen tunteensa. Joko olin jo tottunut, mutta Nukkelapsessa ei asia juurikaan häirinnyt. 
Pidin kohdasta missä Torey ja hänen avustajansa Julie väittelivät rasismista, keskustellessaan oliko Torey tehnyt virheen oppilaansa Venuksen kanssa. Tuli mieleen monet somessa käydyt rasismikeskustelut viimeaikoina.

Tylsää seurapiiridraamaa

Fjodor Dostojevskin Idiootti vaikutti alkuun lupaavalta, kieli oli kaunista kerronta oli tietyllä tapaa pirteää.

Molemmat kirjat Idiootti ja Leo Tolstoin Sota ja rauha sai vain lopulta miettimään, että milloin tarina alkaa oikeasti. Mikä juonen idea on vai onko ideaa ollenkaan, onko koko kirja pelkkää tylsää seurapiiridraamaa.

Idiootin alkuteos ilmestyi vuonna 1868, ja Sota ja rauha hyvin samoihin aikoihin. Taas uusi todiste siitä, ettei minä ja (monet) vanhat kirjat sovita yhteen. Olisin kovasti halunnut tykätä, mutta ei. Kaunista tekstiä silti, erityisesti Idiootissa. Sellaista mitä luetaan kesälomalla riippukeinussa auringon porottaessa naamalle vähän turhan kirkkaasti. Kun olisi vielä jaksanut tarina kiinnostaa puolta väliä pidemmälle. Molemmissa tökkiminen alkoi noin kirjan puolivälissä. Sodasta ja rauhasta luin vasta ensimmäistä osaa, joten ehkä minun olisi pitänyt vain yrittää sinnikkäämmin. 

Yksi häiritsevä tekijä oli myös tekstin koko. Kun tarina ei valmiiksi nappaa ja joutuu vielä silmät sirrillä tekstiä tihrustamaan niin kirja unohtuu nopeasti moneksi päiväksi ja viikoksi lukemattomana yöpöydälle.

Sotaa kahdelta kantilta

Sarah Waters: Yövartio. Tapahtumat alkaa vuodesta 1947 mistä jatkuvat ajassa taaksepäin vuoteen 1941. Ehkä tämän käänteisen aikajärjestyksen tai kuumeilun ja sairastelun takia olin alussa hieman ulapalla. Mitä nämä ihmiset ovat ja miksi nämä tekevät asioita joita tekevät? Parannuttua pääsin paremmin vauhtiin, eikä kauaa kestänyt kun kirja oli jo hotkittu läpi.

 

Sodan runtelema englanti antoi sielun tarinalle ja henkilöt oli mainiosti kirjoitettuja. Lopulta mahtava kirja vaikka alkuun saattoi mielessä pyöriä epäileviä ajatuksia. Epäilyksiä aiheutti esim. ennakkoluulot miten aiheet sota ja rakkaus (samaa sukupuolta olevaan) on osattu yhdistää. Viimeiselle sivulle päästyäni selasin lopun tyhjiä sivuja epäuskoisena, ei tämä vielä voi loppua.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Elokuvan olen nähnyt joskus aikoja aikoja sitten ja kirja ei lumonnut samalla tavalla. Kirjan 9-vuotias Bruno tuntui niin naiivilta (vaikka johtuikin kasvatuksesta) ja kaikki henkilöt ja tapahtumat jäivät jotenkin kapeiksi kirjan vähäisen sivumäärän takia. Toisaalta tämä olikin nuortenkirja joissa ei yleensä olekaan tapana jäädä kiertelemään ja jaarittelemaan. Tekstin yksinkertaisuudesta huokui nuortenkirjamaisuus. Ja sitten taas toisaalta se ehkä juuri kuvastaa kuinka yksinkertaisia ja viattomia lapsen elämä ja ajatukset voivat olla vaikka asuisi keskitysleirin vieressä.

Vaikka elokuvan näkemisestä on hyvin monta vuotta (en uskalla edes arvata kuinka monta), muistan sen fiiliksen mikä tarinaan oli saatu. Aikaansa kuvaava ja uskottava. Kirjan ja elokuvan loppuratkaisut eriävät hieman, tykkäsin enemmän elokuvan lopusta joka oli dramaattisempi.

Varkaus 13052017

Liikaa kaikkea, mitään ei tarpeeksi

Aikaisemmin jossain mainitsin lyhyesti, että olin aloittanut Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan alkuperäiskielellään (Där vi en gång gått). Lukeminen takkusi, minkä ajattelin johtuvan vain ruostuneesta ruotsinkielestäni. No, nyt suomeksi kahlattuani tuon läpi voin sanoa, ettei johtunut vain kielimuurista. Suomennoksessakin oli aivan pakko monet sivut vain selailla läpi tai muuten olisin jättänyt kirjan kokonaan kesken. Kirjassa ei vain ollut minulle mitään koukkua johon olisin jäänyt kiinni.

Minun makuun oli liikaa hahmoja, liikaa yksityiskohtia, liian verkkainen tahti, yritti olla liian hieno jollain tapaa. Vähän liikaa kaikkea, mutta mihinkään ei syvennytä? En tiedä. Yritettiin luoda seesteinen jopa romanttinen kuva sodasta huolimatta? Äh. En tosiaan tiedä. Lueskelin kirjablogaajien mielipiteitä tästä kirjasta ja kaikki he ylistivät Westöa ja Missä kuljimme kerran -teosta maasta taivaisiin. Lopulta sitten keskustelupalstoilta onneksi löysin sielunsiskoja, en ollut ainoa kuka ei päässyt Westön kerrontaan sisälle. 

En siis voi suositella ainakaan kaltaisilleni lukijatyypeille, kenellä on samanlainen ailahteleva keskittymiskyky kuin minulla. 

Oltaisko loputtomia

Anne Frank: Päiväkirja

Anne Frankin päiväkirja, johan tämä tuli itsekin nyt luettua. Jo haasteen alusta asti olen aina tietyn väliajoin käynyt kirjaston sivuilla kurkkaamassa josko olisi lainattavissa, mutta aina ollut jo lainassa. En ihmettele. Kai tämä kuuluu yleissivistykseen, jos vähänkään harrastaa lukemista tai on kiinnostunut Euroopan historiasta.

Frank oli amsterdamilaisen juutalaisperheen nuorempi tytär. Juutalaisvainojen takia perhe joutui piiloutumaan isän, Otto Frankin, yrityksen toimiston "salaiseen siipeen". Luulin oikeastaan, että kirja olisi käsitellyt enemmänkin sotaa. Lukija on kuitenkin yhtä ulkona sodan vaiheista kuin piilopaikassaan vankeina oleskelevat perheet. Ainoa tiedonlähde on lähinnä radio jota piiloutuneet kuuntelevat herpaantumatta.

Ennen aloittamista pelkäsin miten osaan lukea nuoren teinitytön tekstiä, olin vasta lukenut Elämäni seinäruusuna jossa välillä lukemista vaikeutti se miten 15-vuotiaan pojan ajatukset ja elämä tuntui niin kaukaiselta verraten omaan. En tiedä johtuiko kiinnostuksenpoikasesta natsisaksaan ja Euroopan sotahistoriaan, kun ei kertaakaan pysähtynyt miettimään, että olisi jotenkin outoa tai vaikeaa lukea 13-vuotiaan tytön ajatuksia.

Tykkäsin erityisesti kohdista joissa Frank pohti omaa henkistä kasvuaan piiloutumisen aikana ja siitä miten hän ei lakkaa toivomasta ja haaveilemasta tulevaisuudesta.

"On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, kaikesta huolimatta, koska uskon yhä vielä ihmisten sisäiseen hyvyyteen." s. 410-411

Seinäruusuilua ja persoonallisuuksia

Ihan taas pari sanaa kahdesta kirjasta. Kiitos työssäoppimisen (mistä olen toki nauttinut kovin, mutta käy kunnon päälle) haluan viettää mahdollisimman suuren osan iltaa koomaillen peiton alla, kenties lukien. Itse tekstin tuottaminen onkin sitten tässä tilassa liikaa aivokapasiteettia vaativaa puuhaa.

Flora Rheta Schreiber: Sybil. Kiehtova, rankka. Ei herkimmille. Uteliaisuus siitä, voiko niin rikkinäisestä elämästä ja hajanaisesta persoonasta saada rakennettua kokonaista, piti kiinnostuksen yllä. Kerronnallisesti helppolukuinen, kielellä ei ole lähdetty leikkimään vaan pääpisteenä on Sybilin tarinan kertominen.

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna. Tämä olisi saattanut säväyttää enemmän jos ei olisi jo nähnyt elokuvaversiota. Elokuvassa osattiin luoda oikea tunnelma paremmin (mitä nyt muistelen, leffan näkemisestä on jo aikaa).

Ehkä säälittävimmät kirjakommentit minulta tämän kirjataideblogeilun aikana. No, lähes varmasti kesätöitä ei ole tiedossa niin jaksaa kesällä senkin edestä sitten lukea, kirjoittaa ja pohdiskella eri kirjoja. En tiedä, aivot jäätää pahemman kerran ja ulkona on satanut kohta koko talven lumet takaisin.

Pysykää terveinä ja olkaa kiltisti.

Viimeisimmät #2

Gabriel Carcía Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Ristiriitainen lukukokemus. Välillä tarina tuntui etenevän liian hitaasti, mutta kokonaisuutena ihan sopivaa vauhtia. Mukavalla tavalla outo kirja oudoilla tapahtumilla, joka kertoi erikoisen Buendían suvun tarinan. Vaikeuksia tuotti pysyä kärryillä Buendían suvun perinne nimetä kaikki jälkeläiset samaan tapaan. Täytyi pysähtyä miettimään vaikka, että kukas tämä olikaan niistä kymmenestä Aurelianosta. Lopusta erityisesti tykkäsin.

Amir & Khalil: Zahran paratiisi. Oli mainiota ja herättävää, todellisuuteen perustuvaa sarjakuvaa Iranin tapahtumista presidentinvaalien alla. Ei yhtä suuri ja mahtava kerronnallisesti ja taiteellisesti kuin esim. vaikka Craig Thompsonin sarjakuvaromaani Habibi, mutta tärkeä ja kiinnostava.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Olin malttamaton ja aloitin trilogian viimeisestä osasta, koska ensimmäistä ei juuri sillä hetkellä ollut kirjastossa. Tästä ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa. Pitkäveteistä, epäuskottavaa, välillä eksytään liian tarkasti kuvailemaan turhia asioita tylsällä tavalla. Henkilöt jäi ontoiksi ja heihin oli vaikea saada yhteyttä. Ainut kenestä jaksoi edes vähän kiinnostuen lukea oli kahdesta murhasta syytetty Lisbeth Salander.

Dekkarit ei muutenkaan ole se mieluisin kategoriani ja tykkään lukea lyhyitä ja napakoita dekkareita. Sellaisia niiden kuuluisi olla, ei 700 sivun pituisia tiiliskiviä. Vaikka haasteeseeni listasin koko trilogian niin taidan 1. ja 2. osan tilalle vaihtaa jotkut aivan muut kirjat.

Ja jos vielä otetaan pieni katsaus missä mennään

1. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja 2. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran 3. Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa 4. Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna 5. Flora Rheta Schreiber - Sybil 6. Muriel Barbery - Siilin eleganssi  7. Torey Hayden - Tiikerin lapsi  8. Gabriel Garcia Marquez - Sadan vuoden yksinäisyys 9. Fjodor Dostojevski - Idiootti 10., 11. ja 12. Stieg Larsson - Millennium-trilogia 13. Kenji Fujimoto - Diktaattorin keittiömestari 14. Immaculée Ilibagiza - Elossa kertoakseen 15. Craig Thompson - Habibi 16. Amir & Khalil - Zahran paratiisi 17. J.R.R Tolkien - Húrinin lasten tarina 18. Leo Tolstoi - Sota ja rauha 19. William Shakespeare - Hamlet 20. Katja Kettu - Kätilö 21. Jung Chang - Villijoutsenet 22. Kate Atkinson - Elämä elämältä 

13/22

Sota ja rakkaus tekee sairaaksi

Katja Ketun Kätilön (2011) kieli on rujoa ja villiä. Kätilö, SS-upseeri, lapin sota ja rakkaus. Kätilö (Vikasilmä, Villisilmä, Fräulein Schwester) henkilönä aiheutti minussa vuoroin hämmennystä, ärsytystä, ihailua ja ällötystä. SS-upseeri Johannes ja kätilö tuntuivat molemmat koko ajan enemmän ja enemmän täysin umpikahjoilta mitä pidemmälle luki. Onneksi lukiessa minua on aina kiehtonut hulluus ja vakavat mielisairaudet. Tuntui, että lähes kaikki kirjassa oli enemmän tai vähemmän sekaisin, johtuipa sitten sodasta, rakkaudesta vai lappilaisuudesta.

Aikajanalla pompitaan paljon edestakaisin minkä takia aluksi oli vaikeaa pysyä juonen perässä. Selasin muiden mielipiteitä kirjasta ja olen samaa mieltä kovin monen kanssa, alku kangertelee, mutta tietyssä kohti ideasta saa kiinni. Loppua sai jännittää. Koskaan ei voinut tietää mihinkä tämä kätilö plus Johannes kaksikko hulluuksissaan päätyy. 

Rakastin Villisilmän murretta, vaikka savolaisena ja Pohjois-Karjalassa asuvana kesti hetki tottua. Välillä kirjassa mennään lähes liiallisuuksiin kuvailun ja outojen sanojen kanssa, mutta onnistuu vielä pysymään rajan hyvällä puolella.

"Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus."

Aasialaisia elämäkertoja

Diktaattorin keittiömestari (alkuperäisteos 2008) ja Villijoutsenet – Kolmen kiinattaren tarina (1992) ovat molemmat aihealueiltaan äärimmäisen mielenkiintoisia aasialaisia elämäkertoja. Diktaattorin keittiömestarissa salanimellä japanilainen Kenji Fujimoto kertoo elämästään Pohjois-Koreassa Kim Jong-Ilin henkilökohtaisena kokkina. Villijoutsenissa taas kiinalainen Jung Chang kertoo oman tarinansa lisäksi äidinsä ja isoäidinsä tarinan. Kirjoissa on samankaltaisuutta, vaikka aiheiltaan eroavat. Kommunismia vähän eri näkökulmista.

Aikoinaan vasta lukion viimeisimmillä historian kursseilla innostuin edes jonkin vertaa historiasta. Sitä ennen sanat kommunismi ja vallankumous sai vain huokaisemaan tylsistyneenä. Erityisesti Villijoutsenet opetti älyttömästi Kiinan historiasta ja miten kyseinen maa ja naisen asema muuttui noin sadassa vuodessa 1900-luvulla. Changin tapa kertoa asiat on rauhallinen, realistinen ja kaunistelematon. Yritin joskus lukea häneltä myös Kiinan viimeinen keisarinna -romaanin (2013), joka kuitenkin jostain syystä jäi kesken (muistaakseni). Ehkä Villijoutsenten innoittamana yritän vielä joskus uudelleen.

Diktaattorin keittiömestari on hieman kevyempää luettavaa jo pituudensakin puolesta, mutta Fujimoto  myös kirjoittaa positiiviseen ja jopa humoristiseen sävyyn vaikka puhuisi ahdistavista ja vaikeista aiheista. Ja tietyssä mielessä Fujimoton elämäkin oli helppoa. Sai elää pitkän ajan diktaattorin omassa hyvinvoinnin kuplassa minne tavallisen kansan pahoinvointi ei näkynyt, kun vertaa Jung Changin, hänen äidinsä ja isoäidinsä elämään johon kuului ensin naisen ala-arvoinen asema, sitten sotiminen ja jälkimmäisenä väkivaltaiset ilmiantokokoukset.

Molemmat lukisin uudestaan.

Näyteltyä elämää

Kate Atkinsonin Elämä elämältä (päähenkilö Ursula Todd kuolee aina uudelleen eri tavoin johtuen erilaisista seikoista ja päätöksistä elämässä, samalla aloittaen elämän joka kerta alusta, syntymästä) oli m a h t a v a. Samaan aikaan kevyttä ja rankkaa luettavaa. Paljon asiaa, ajatuksia ja pohdittavaa. Jos en olisi osannut keskittyä, tarinan pomppiva rakenne olis saattanut tuntua häiritsevältä. En edes tiedä mistä aloittaa. Ursula oli... ihana. Samaistuttava. Sellainen hahmo kenestä olisin voinut jatkaa lukemista kirja toisensa jälkeen.

Shakespearen Hamlet. Alku ja näytelmän keskivaiheet oli lemppareita, mutta lopussa alkoi puuduttamaan ja tuntumaan lukeminen raskaalta.

1. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja 2. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran 3. Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa 4. Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna 5. Flora Rheta Schreiber - Sybil 6. Muriel Barbery - Siilin eleganssi  7. Torey Hayden - Tiikerin lapsi  8. Gabriel Garcia Marquez - Sadan vuoden yksinäisyys 9. Fjodor Dostojevski - Idiootti 10., 11. ja 12. Stieg Larsson - Millennium-trilogia 13. Kenji Fujimoto - Diktaattorin keittiömestari 14. Immaculée Ilibagiza - Elossa kertoakseen 15. Craig Thompson - Habibi 16. Amir & Khalil - Zahran paratiisi 17. J.R.R Tolkien - Húrinin lasten tarina 18. Leo Tolstoi - Sota ja rauha 19. William Shakespeare - Hamlet 20. Katja Kettu - Kätilö 21. Jung Chang - Villijoutsenet 22. Kate Atkinson - Elämä elämältä

Eli tältä näyttää tämän hetkinen tilanne "22 vuotta ja 22 kirjaa" -haasteessani. Luettu 7/22 ja kahdeksas menossa. Kjell Westöa yritin aloittaa ruotsiksi, mutta tajusin ruotsini olevan loppujen lopuksi sen verran ruosteessa, että parempi koittaa uudestaan suomeksi.

Ja vielä haasteeni ulkopuolelta Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmä. Olin kuullut niin paljon huonoa etukäteen, että yllätyin positiivisesti. Vähän hassu, mutta en kadu toivettani saada  näytelmä joululahjaksi. Tietenkin olisi ollut paras nähdä millainen Kirottu lapsi oli näyteltynä.