Varkaus 13052017

Liikaa kaikkea, mitään ei tarpeeksi

Aikaisemmin jossain mainitsin lyhyesti, että olin aloittanut Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan alkuperäiskielellään (Där vi en gång gått). Lukeminen takkusi, minkä ajattelin johtuvan vain ruostuneesta ruotsinkielestäni. No, nyt suomeksi kahlattuani tuon läpi voin sanoa, ettei johtunut vain kielimuurista. Suomennoksessakin oli aivan pakko monet sivut vain selailla läpi tai muuten olisin jättänyt kirjan kokonaan kesken. Kirjassa ei vain ollut minulle mitään koukkua johon olisin jäänyt kiinni.

Minun makuun oli liikaa hahmoja, liikaa yksityiskohtia, liian verkkainen tahti, yritti olla liian hieno jollain tapaa. Vähän liikaa kaikkea, mutta mihinkään ei syvennytä? En tiedä. Yritettiin luoda seesteinen jopa romanttinen kuva sodasta huolimatta? Äh. En tosiaan tiedä. Lueskelin kirjablogaajien mielipiteitä tästä kirjasta ja kaikki he ylistivät Westöa ja Missä kuljimme kerran -teosta maasta taivaisiin. Lopulta sitten keskustelupalstoilta onneksi löysin sielunsiskoja, en ollut ainoa kuka ei päässyt Westön kerrontaan sisälle. 

En siis voi suositella ainakaan kaltaisilleni lukijatyypeille, kenellä on samanlainen ailahteleva keskittymiskyky kuin minulla. 

Oltaisko loputtomia

Anne Frank: Päiväkirja

Anne Frankin päiväkirja, johan tämä tuli itsekin nyt luettua. Jo haasteen alusta asti olen aina tietyn väliajoin käynyt kirjaston sivuilla kurkkaamassa josko olisi lainattavissa, mutta aina ollut jo lainassa. En ihmettele. Kai tämä kuuluu yleissivistykseen, jos vähänkään harrastaa lukemista tai on kiinnostunut Euroopan historiasta.

Frank oli amsterdamilaisen juutalaisperheen nuorempi tytär. Juutalaisvainojen takia perhe joutui piiloutumaan isän, Otto Frankin, yrityksen toimiston "salaiseen siipeen". Luulin oikeastaan, että kirja olisi käsitellyt enemmänkin sotaa. Lukija on kuitenkin yhtä ulkona sodan vaiheista kuin piilopaikassaan vankeina oleskelevat perheet. Ainoa tiedonlähde on lähinnä radio jota piiloutuneet kuuntelevat herpaantumatta.

Ennen aloittamista pelkäsin miten osaan lukea nuoren teinitytön tekstiä, olin vasta lukenut Elämäni seinäruusuna jossa välillä lukemista vaikeutti se miten 15-vuotiaan pojan ajatukset ja elämä tuntui niin kaukaiselta verraten omaan. En tiedä johtuiko kiinnostuksenpoikasesta natsisaksaan ja Euroopan sotahistoriaan, kun ei kertaakaan pysähtynyt miettimään, että olisi jotenkin outoa tai vaikeaa lukea 13-vuotiaan tytön ajatuksia.

Tykkäsin erityisesti kohdista joissa Frank pohti omaa henkistä kasvuaan piiloutumisen aikana ja siitä miten hän ei lakkaa toivomasta ja haaveilemasta tulevaisuudesta.

"On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, kaikesta huolimatta, koska uskon yhä vielä ihmisten sisäiseen hyvyyteen." s. 410-411