Lapsi on terve kun se leikkii paintilla

Sara Gruen: Vettä elefanteille (ja Torey Hayden: Nukkelapsi)

Jacob Jankowski on yli 90-vuotias mies vanhainkodissa. Lähistölle saapuu sirkus, mikä saa Jacobin muistelemaan nuoruuttaan ja vuosiaan sirkuksessa 1930-luvun laman aikaan. Juoneltaan ja tekstin rakenteeltaan tarina oli ihanan selkeää ja yksinkertaista. Oli huojentavaa lukea jotain tällaista venäläisten klassikoiden jälkeen joiden läpikahlaaminen oli yksi työmaa. 

Erityisesti pidin Gruenin todentuntuisesta vanhainkotikuvauksesta. Vanha Jacob oli jotenkin sympaattinen. Toki tykkäsin nuoruuden Jacobistakin, mutta tuntui, että vanhalla Jacobilla oli vielä enemmän puolia hahmossaan. Vanhan Jacobin lisäksi toiseksi lempihahmoksi kehittyi sirkuksen lyhytkasvuinen esiintyjä Walter ja tämän koira Queenie. Walter on samaan aikaan vaikeasti lähestyttävä, mutta empatiaa ja älyä hänellä riitti.

Kuten kirjailija loppusanoissaan kertoo, huomaa tekstistäkin, että taustatyö on tehty perusteellisesti. Sirkuksen tapahtumat kulissien takana tuntuivat todelta kaikkineen taloudellisten ongelmineen, intohimoineen ja väkivaltaisuuksineen.

Haluan joskus nähdä Francis Lawrencen ohjaaman leffan tästä, mutta olen onnellinen, että luin kirjan ensin. Olisi vienyt osan lukunautintoa jos lukiessa mielessäni Jacobina olisi komeillut tahtomattani Robert Pattinson.

Ja koska sain juuri luettua Torey Haydenin (yhdysvaltalainen erityisopettaja, kirjoittanut monia kirjoja oppilaistaan inspiroituneena, niin tositarinoita kuin fiktiivisiä) Nukkelapsi -kirjan, kirjoitan ajatukseni siitä tähän samaan syssyyn, koska tästä ei ole yhtä paljon sanottavaa.

Nukkelapsi ei vaikuttanut minuun ihan niin vahvasti kuin Haydenin Tiikerin lapsi. Ehkä, koska tiesin jo suunnilleen mitä tuleman piti. Hyvin samantyylisiä tarinoita tosielämästä tuttuun kirjalijian helppolukuiseen tyyliin. Tiikerin lasta lukiessa minua muutaman kerran häiritsi miten Hayden tuntui koko ajan korostavan itseään. Hän hän hän, hänen toimintatapansa, hänen koulutuksensa ja hänen tunteensa. Joko olin jo tottunut, mutta Nukkelapsessa ei asia juurikaan häirinnyt. 
Pidin kohdasta missä Torey ja hänen avustajansa Julie väittelivät rasismista, keskustellessaan oliko Torey tehnyt virheen oppilaansa Venuksen kanssa. Tuli mieleen monet somessa käydyt rasismikeskustelut viimeaikoina.

Tylsää seurapiiridraamaa

Fjodor Dostojevskin Idiootti vaikutti alkuun lupaavalta, kieli oli kaunista kerronta oli tietyllä tapaa pirteää.

Molemmat kirjat Idiootti ja Leo Tolstoin Sota ja rauha sai vain lopulta miettimään, että milloin tarina alkaa oikeasti. Mikä juonen idea on vai onko ideaa ollenkaan, onko koko kirja pelkkää tylsää seurapiiridraamaa.

Idiootin alkuteos ilmestyi vuonna 1868, ja Sota ja rauha hyvin samoihin aikoihin. Taas uusi todiste siitä, ettei minä ja (monet) vanhat kirjat sovita yhteen. Olisin kovasti halunnut tykätä, mutta ei. Kaunista tekstiä silti, erityisesti Idiootissa. Sellaista mitä luetaan kesälomalla riippukeinussa auringon porottaessa naamalle vähän turhan kirkkaasti. Kun olisi vielä jaksanut tarina kiinnostaa puolta väliä pidemmälle. Molemmissa tökkiminen alkoi noin kirjan puolivälissä. Sodasta ja rauhasta luin vasta ensimmäistä osaa, joten ehkä minun olisi pitänyt vain yrittää sinnikkäämmin. 

Yksi häiritsevä tekijä oli myös tekstin koko. Kun tarina ei valmiiksi nappaa ja joutuu vielä silmät sirrillä tekstiä tihrustamaan niin kirja unohtuu nopeasti moneksi päiväksi ja viikoksi lukemattomana yöpöydälle.