Akkoja ja ukkoja

Seija Vilénin Pohjan akka (2012) sisältää dementoituneen mummon mietteitä (ja niiden mietteiden karkailua), kirjan kirjoittamisesta haaveilevan vävyn ja kalevalaa. Ideana tykkäsin, mutta kirja jätti kovin hämmentyneet jälkifiilikset. Teksti poukkoili rouva Pohjan mielessä ja Kalevalan tapahtumissa niin, että lukiessa alkoi tuntemaan itsensäkin dementoituneeksi vanhukseksi. Kalevala ja nykyisyys sekoittuu hyvin vahvasti. 
 "Poika meinaa kuollaksensa, uhkaa omaa kohtaloaan. Älä lähde, äiti penää, tulee tulinen lintu. Saapuu surma kolmenlainen: tulikotka, tulijoki, tulinen koittelus kamala. Susi päällesi suimistaa, karhu kohta kaimistaa." s. 144 
Perinteisestä Kalevalasta ja kalevalamaisesta loruilusta en ole koskaan pahemmin innostunut, mutta tässä sitä luki mielellään.

Mika Waltarin Siellä missä miehiä tehdään (1931) oli taas vähän virhelainaus. Olen lukenut Sinuhen, josta muistaisin tykänneeni joten täytyihän sitä kokeilla jotain muutakin Waltaria. Siellä missä miehiä tehdään oli huono valinta siihen. Teksti oli puuduttavaa, kuin olisi toisen (tylsää) päiväkirjaa lukenut. Ei pystynyt lukemaan loppuun. Sitähän kirja oikeastaan olikin, Waltarin armeija-aika päiväkirjana. No, tätä lukiessa ei pää mennyt sentään niin pyörälle kuin Pohjan akassa. Ehkä armeija ympäristönäkin on sellainen, mikä minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta.

Poison Ivy

Häpeää ja eläinten syömistä

Psykologian kirjoja selaillessa kirjastossa törmäsin Salme Blomsterin kirjaan Musta, valkoinen häpeä (2001). Nopealta vilaisulta siinä käsiteltiin häpeän tunnetta psykologiselta kannalta, mitä kirjassa toki tehtiinkin jonkin verran. Mutta. Alettuani lukemaan sain huomata nopeasti, että kirjaan oli liitetty mukaan uskonto (esim. että usko jumalaan vie häpeän pois tai muuta vastaavaa). Kirja jäi nopeasti kesken vaikka sivumäärä oli minimaaliset 102.

Toinen lainaamani kirja oli onneksi kiinnostava tämän edellisenkin edestä. Jonathan Safran Foerin opus Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009). Ihastuin jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Kirja ei ole raivokasta syyllistämistä vegaanin toimesta. Se on sekasyönnin ja kasvisruuan välillä poukkoilleen yhdysvaltalaisen perheenisän selvitys mistä meidän ruoka oikeasti tuleekaan ja mitä tehotuotantotiloilla tapahtuu.

Syön lihaa, käytän maitotuotteita. Maitotuotteet olen kyllä lähes kaiken jo vaihtanut kasvisvaihtoehtoihin (jo terveydellisistäkin syistä) ja lihaa olisi tarkoitus vähentää vielä reilulla kädellä. Foer sai todellakin miettimään miksi en samantien lopeta kokonaan. Hiljaa hyvä tulee. Joskus hitaimmat elämänmuutokset on niitä kestävimpiä.

Jos kysytään lähes keneltä tahansa, eläinten olot kiinnostaa. Samaan aikaan samat ihmiset kummaksuu kun joku oikeasti tekee jotain näiden eläinten olojen paranemisen eteen. Ristiriitaista. Koiransyöntifestivaaleja Kiinassa vastustetaan, samaan aikaan puputtaen sitä epäonnekasta sikaa. Siat on yhtä älykkäitä kuin koirat (joidenkin tutkimuksien mukaan jopa älykkäämpiä).

Joka tapauksessa, tykkään Foerin ajattelusta ja tyylistä kirjoittaa. Kirjassa on kerrottu tehotuottajan ja perhetilallisen omia kokemuksia ja ajatuksia eläinten syömisestä ja eläinten kasvattamisesta syötäväksi mikä oli erityisen kiinnostavaa, ettei asioita ollut tarinoitu vain yhden vegaanin näkökulmasta. Suosittelen vilkaisemaan tätä kirjaa, olit sitten vegaani, sekaani tai mitään siltä väliltä.

Koitoksia

George R. R. Martinin ASOIAF -kirjasarjan suomennoksia on parjattu paljon. Muistan myös itse naureskelleeni joidenkin sanojen käännöksille Suomalaisen kirjakaupan hyllyjen välikössä. Kieli tuntui suomeksi tönköltä kun aloitin ensimmäistä kirjaa, mutta lukiessa eteenpäin tönkköyden tunne unohtui. Tässä toisessa osassa ei tarvinnut enää kertaakaan pysähtyä miettimään takeltelevia käännöksiä. Martin osaa sen verran hyvin hommansa, että tekstiä lukisi vaikka käännös olisi kömpelömpikin.

Tästä eteenpäin ajattelin silti lukea sarjan loput (jo ilmestyneet) kirjat englanniksi lähinnä siksi, että ne on meillä valmiiksi. Ei tarvitse erikseen ostaa/lainata uudestaan suomeksi. Lukutahti vaan hidastuu todella hitaaksi, mutta opinpahan englantia.

Saanko olettaa, että kaikki tietää vähintään Game of Thronesin/ASOIAF:in pääidean? Okei saan. No jos joku ei tiedä: kuninkaita, taistelua, lohikäärmeitä, kieroilua, metsän lapsia, villejä ja niin paljon vähän kaikkea. Perus fantasiaa. Erittäin hyvää fantasiaa.

Tykkään näiden kirjojen huumorista ja kekseliäistä vertauksista. Jokainen hahmo on tarkasti suunniteltu ja kaikissa on niin monta puolta. Eniten olen kiintynyt Sansaan ja Tyrioniin. Sansan kasvua pois haavemaailmoistaan on kiinnostava seurata ja nähdä miten tämä herää todellisuuden raakuuteen kun elämä ei olekaan pelkkiä uljaita prinssejä ja rohkeita ritareita. Tyrionissa taas kiinnostaa se miten hahmo niin kovasti yrittää saada suvun ylpeiksi hänestä, tai edes ajattelemaan häntäkin ihmisenä. Ja vaikka kuinka yrittää tulee hän silti aina olemaan vain se lyhytkasvuinen inhottava Peikko.