Karhusukat

 

(Toisesta karhusta tuli pienempi, koska vasta jälkimmäisessä sukassa osasin kuvion aikana olla kiristämättä liikaa vaikka luulin jo ekassa tekeväni näin. Varsin tyytyväinen olen sukkiin jokatapauksessa, siitä on monta vuotta kun viimeksi olin neulonut mitään "kunnollista".)

Piikikästä

Muriel Barbery – Siilin eleganssi, alkuteos L'Élégance du hérisson (2006)

Tämä tarina kertoo leskestä ovenvartijarouvasta Renéestä ja talossa asuvasta tytöstä Palomasta. Yllättäen heiltä löytyy paljon yhteistä. Taloon muutta japanilainen herra Kakuro Ozu, mikä saa kaikki talon asukkaat sekaisin.

Alkuun liiankin itsekeskeisiltä tuntuvat päähahmot ärsyttävät kunnes heitä oppii tuntemaan paremmin. Esimerkiksi alkuun Paloma vaikuttaa tärkeilevältä pikkuaikuiselta jonka mielestä kaikki muut ovat vain niin epä-älykkäitä, että hänen on pakko tappaa itsensä.

' Kun tietää:

"ei enää ikinä"

voi vain etsiä

hetken viipyvästä sävelestä

sitä mikä pysyy.'

Kirjassa pyöritellään paljon filosofiaa. Luin ääneen kirjasta pari lausetta ja miehen suunnalta kuului tuhahdus ja syyttäviä sanoja tekotaiteellisuudesta. Minua taas häiritsi se ylianalysointi vaikka olen myös itse todella kova ylianalysoimaan aivan kaiken ihmisten käytöksestä maailman menoon ja omaan tulevaisuuteni. Vasta ihan kirjan viimeisimmät kappaleet saivat minut vakuuttumaan ja hieman ihastumaan.

Kiinnostavinta oli seurata kolmen niin eri-ikäisen, mutta samankaltaisen ihmisen ystävystymistä (Paloma, Renée ja Kakuro) ja miten Paloman ajatukset itsemurhasta pikkuhiljaa muuttuvat saadessaan "tasoistaan seuraa".

Viimeisimmät

Ilkka Remes - Teräsleijona. Onnistui yllättämään yhdellä juonenkäänteellään. Tuli nostalginen olo Remestä lukiessa (nuorena lukenut monia Remeksen nuortenkirjoja). Ihan ok. Craig Thompson - Habibi (sarjakuvaromaani). Erittäin kaunis ja koskettava tarina, kauniisti piirretty. Tekisi mieli käyttää sanaa täydellinen. J. R. R. Tolkien - Húrinin lasten tarina. Oli ihana lukea pitkästä aikaa Tolkienia, Lotrin jälkeen ehkä paras lukemistani Tolkienin kirjoista tähän mennessä. Yllätti. Pidän kirjoista joissa hahmot onnistuvat olemaan samaan aikaan luonteeltaan hyvin ärsyttäviä, mutta rakastettavia. Kuten tässä tarinassa itsepäinen Túrin. Torey Hayden - Tiikerin lapsi. Olen aika sanaton. Sai nauramaan ääneen, ja varmasti olisi saanut myös itkemään oikeassa mielentilassa tai jos olisin enemmän itkevää ihmistyyppiä. Kirjassa esiintyvien häiriintyneiden lasten samanaikainen viattomuus ja kamaluus on herkistävää ja erittäin kiinnostavaa psykologian kantilta. Kirjan teemat vieraili painajaisissani asti, mitä ei kovin usein käy.

Siinä viimeisimmät luetut.

22 vuotta ja 22 kirjaa

Yksinäinen ilta kotona sai syntymään tämän pienen idean. Haastan itseni lukemaan nämä 22 kirjaa 22 vuotiaana. Kokosin listan erilaisia kirjakeskusteluita selaillessa ja pari ystävän ehdotustakin löytyy. Osa näistä on pienempiä ja osa suurempia teoksia, osa sarjakuvaa. 

1. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
2. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
3. Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
4. Stephen Chbosky - Elämäni seinäruusuna
5. Flora Rheta Schreiber - Sybil
6. Muriel Barbery - Siilin eleganssi 
7. Torey Hayden - Tiikerin lapsi 
8. Gabriel Garcia Marquez - Sadan vuoden yksinäisyys
9. Fjodor Dostojevski - Idiootti
10., 11. ja 12. Stieg Larsson - Millennium-trilogia
13. Kenji Fujimoto - Diktaattorin keittiömestari
14. Immaculée Ilibagiza - Elossa kertoakseen
15. Craig Thompson - Habibi
16. Amir & Khalil - Zahran paratiisi
17. J.R.R Tolkien - Húrinin lasten tarina
18. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
19. William Shakespeare - Hamlet
20. Katja Kettu - Kätilö
21. Jung Chang - Villijoutsenet
22. Kate Atkinson - Elämä elämältä

Otin vähän etumatkaa ja yhden kerkesin jo lukea (Habibin), ja toisessa menossa (Húrinin lasten tarinassa). Pitäisi olla toteutettavissa vaikka koulussa sattuisi olemaan kiireisempiä kausia, sentään vuosi aikaa.

Blogger ei näköjään halua toimia yhteistyössä syntymäpäiväni kunniaksi ja tekstin koko vaihtelee.

Ps. Hyvää synttäriä mä.

Akkoja ja ukkoja

Seija Vilénin Pohjan akka (2012) sisältää dementoituneen mummon mietteitä (ja niiden mietteiden karkailua), kirjan kirjoittamisesta haaveilevan vävyn ja kalevalaa. Ideana tykkäsin, mutta kirja jätti kovin hämmentyneet jälkifiilikset. Teksti poukkoili rouva Pohjan mielessä ja Kalevalan tapahtumissa niin, että lukiessa alkoi tuntemaan itsensäkin dementoituneeksi vanhukseksi. Kalevala ja nykyisyys sekoittuu hyvin vahvasti. 
 "Poika meinaa kuollaksensa, uhkaa omaa kohtaloaan. Älä lähde, äiti penää, tulee tulinen lintu. Saapuu surma kolmenlainen: tulikotka, tulijoki, tulinen koittelus kamala. Susi päällesi suimistaa, karhu kohta kaimistaa." s. 144 
Perinteisestä Kalevalasta ja kalevalamaisesta loruilusta en ole koskaan pahemmin innostunut, mutta tässä sitä luki mielellään.

Mika Waltarin Siellä missä miehiä tehdään (1931) oli taas vähän virhelainaus. Olen lukenut Sinuhen, josta muistaisin tykänneeni joten täytyihän sitä kokeilla jotain muutakin Waltaria. Siellä missä miehiä tehdään oli huono valinta siihen. Teksti oli puuduttavaa, kuin olisi toisen (tylsää) päiväkirjaa lukenut. Ei pystynyt lukemaan loppuun. Sitähän kirja oikeastaan olikin, Waltarin armeija-aika päiväkirjana. No, tätä lukiessa ei pää mennyt sentään niin pyörälle kuin Pohjan akassa. Ehkä armeija ympäristönäkin on sellainen, mikä minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta.

Poison Ivy

Häpeää ja eläinten syömistä

Psykologian kirjoja selaillessa kirjastossa törmäsin Salme Blomsterin kirjaan Musta, valkoinen häpeä (2001). Nopealta vilaisulta siinä käsiteltiin häpeän tunnetta psykologiselta kannalta, mitä kirjassa toki tehtiinkin jonkin verran. Mutta. Alettuani lukemaan sain huomata nopeasti, että kirjaan oli liitetty mukaan uskonto (esim. että usko jumalaan vie häpeän pois tai muuta vastaavaa). Kirja jäi nopeasti kesken vaikka sivumäärä oli minimaaliset 102.

Toinen lainaamani kirja oli onneksi kiinnostava tämän edellisenkin edestä. Jonathan Safran Foerin opus Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009). Ihastuin jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Kirja ei ole raivokasta syyllistämistä vegaanin toimesta. Se on sekasyönnin ja kasvisruuan välillä poukkoilleen yhdysvaltalaisen perheenisän selvitys mistä meidän ruoka oikeasti tuleekaan ja mitä tehotuotantotiloilla tapahtuu.

Syön lihaa, käytän maitotuotteita. Maitotuotteet olen kyllä lähes kaiken jo vaihtanut kasvisvaihtoehtoihin (jo terveydellisistäkin syistä) ja lihaa olisi tarkoitus vähentää vielä reilulla kädellä. Foer sai todellakin miettimään miksi en samantien lopeta kokonaan. Hiljaa hyvä tulee. Joskus hitaimmat elämänmuutokset on niitä kestävimpiä.

Jos kysytään lähes keneltä tahansa, eläinten olot kiinnostaa. Samaan aikaan samat ihmiset kummaksuu kun joku oikeasti tekee jotain näiden eläinten olojen paranemisen eteen. Ristiriitaista. Koiransyöntifestivaaleja Kiinassa vastustetaan, samaan aikaan puputtaen sitä epäonnekasta sikaa. Siat on yhtä älykkäitä kuin koirat (joidenkin tutkimuksien mukaan jopa älykkäämpiä).

Joka tapauksessa, tykkään Foerin ajattelusta ja tyylistä kirjoittaa. Kirjassa on kerrottu tehotuottajan ja perhetilallisen omia kokemuksia ja ajatuksia eläinten syömisestä ja eläinten kasvattamisesta syötäväksi mikä oli erityisen kiinnostavaa, ettei asioita ollut tarinoitu vain yhden vegaanin näkökulmasta. Suosittelen vilkaisemaan tätä kirjaa, olit sitten vegaani, sekaani tai mitään siltä väliltä.

Koitoksia

George R. R. Martinin ASOIAF -kirjasarjan suomennoksia on parjattu paljon. Muistan myös itse naureskelleeni joidenkin sanojen käännöksille Suomalaisen kirjakaupan hyllyjen välikössä. Kieli tuntui suomeksi tönköltä kun aloitin ensimmäistä kirjaa, mutta lukiessa eteenpäin tönkköyden tunne unohtui. Tässä toisessa osassa ei tarvinnut enää kertaakaan pysähtyä miettimään takeltelevia käännöksiä. Martin osaa sen verran hyvin hommansa, että tekstiä lukisi vaikka käännös olisi kömpelömpikin.

Tästä eteenpäin ajattelin silti lukea sarjan loput (jo ilmestyneet) kirjat englanniksi lähinnä siksi, että ne on meillä valmiiksi. Ei tarvitse erikseen ostaa/lainata uudestaan suomeksi. Lukutahti vaan hidastuu todella hitaaksi, mutta opinpahan englantia.

Saanko olettaa, että kaikki tietää vähintään Game of Thronesin/ASOIAF:in pääidean? Okei saan. No jos joku ei tiedä: kuninkaita, taistelua, lohikäärmeitä, kieroilua, metsän lapsia, villejä ja niin paljon vähän kaikkea. Perus fantasiaa. Erittäin hyvää fantasiaa.

Tykkään näiden kirjojen huumorista ja kekseliäistä vertauksista. Jokainen hahmo on tarkasti suunniteltu ja kaikissa on niin monta puolta. Eniten olen kiintynyt Sansaan ja Tyrioniin. Sansan kasvua pois haavemaailmoistaan on kiinnostava seurata ja nähdä miten tämä herää todellisuuden raakuuteen kun elämä ei olekaan pelkkiä uljaita prinssejä ja rohkeita ritareita. Tyrionissa taas kiinnostaa se miten hahmo niin kovasti yrittää saada suvun ylpeiksi hänestä, tai edes ajattelemaan häntäkin ihmisenä. Ja vaikka kuinka yrittää tulee hän silti aina olemaan vain se lyhytkasvuinen inhottava Peikko.

Puolentoista viikon takaisia hetkiä muistuttamaan miksi edes yritän.

Runoja ja hulluutta

 "--kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen tyttärestään Aljasta ja heidän yrityksestään saada yhteys toisiinsa. Se on unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa."  
Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (2013) takakansi.

Ensimmäisenä häpeäkseni myönnän, että tämän kirjan loppuun lukeminen oli vaivalloinen urakka. Voisin syyttää pelaamisen olevan osasyynä, mutta jos oikeasti koukutun johonkin kirjaan niin kyllä silloin aina kirja vie voiton ohjaimelta. Jokapäiväinen elämämme ei ole kevyttä luettavaa. Kieli on maalailevaa ja tekstin rytmi sellainen, ettei siihen välttämättä ihan heti pääse kiinni. Finlandia-palkinnonsa ja kaiken hypetyksensä ansainnut, mutta jostain syystä jäi minulle etäiseksi. Ei vain ollut minun juttu.

Kiinnostavinta oli Marinan mieli ja ajatukset äitiydestä. Kirja toi loistavasti esiin kuinka hän elää ja hengittää runoudesta, usein jopa hulluuteen asti. Välillä tuntui, että olisin halunnut skipata muuten koko kirjan ja lukea vain Marinan osuudet (tarinaa kerrottiin vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmasta). 

Suuria asioita ja tunteita, mutta huokaisen helpotuksesta voidessani viimein palauttaa teoksen kirjastoon.

Perinteeksi muodostunut ystävänpäiväsubi päivää etuajassa.

Tuupovaaran tuijottaja

Sain juuri luettua Juha Vuorisen Tuupovaaran tuijottajan. Hämärä muistikuva, että olen joskus aikoinaan parikymmentä sivua lukenut yhtä Vuorisen Juoppuhullun päiväkirjoista, mutta siihen se jäi. Tämän jaksoi jo paremmin lukea. Kirjan pituus, tai siis lyhyys, motivoi jatkamaan vaikka loppupuolella eksyi mieleen ajatuksia, etteikö tämä lopu koskaan.
Parissa kohtaa hörähdin jopa ääneen niinpaskaaettänaurattaa -jutuille. Mieleenpainuvin ja mielestäni parhain novelli oli kokoelman ensimmäinen Ivalolainen vittuilurinki. Myös sen kohdalla alkuun epäilytti ja mietitytti mitä tästä oikein tulee, mutta novelli sai oikeasti miettimään asioita. Joo. Minä osaan pistää syvälliset pohdinnat pystyyn mistä tahansa, jopa kirjasta jonka aiheena on lähinnä viina, pylly, oudot synnytykset ja housuun kuseminen.