Vuosi 2018

Vuodesta 2018 jäi sellainen kokonaiskuva, että olisi sitä voinut paremminkin mennä. Mutta paljon hyvääkin on vuodessa ollut, valmistuin keväällä, sain olla töissä, minusta tuli ensimmäistä kertaa täti, kihlauduttiin miehen kanssa, otin kolmannen tatuointini, näin Nightwishin Ilosaarirockissa, Amorphiksen Unholy Winter Festeillä, olen hieman lähentynyt tiettyjen ihmisten kanssa ja nähnyt kavereita ehkä hieman enemmän kuin yleensä. Silti suurta osaa vuodesta on varjostanut tietynlainen tyhjyyden tunne, stressi ja synkät ajatukset.

Vuoden loppuhuipennuksena toimi eilinen vuokranantajan puolelta tullut vuokrasopimuksen irtisanominen. Vaikka ensimmäisiä ajatuksia saattoi olla, että oliko tämän pakko tulla juuri tähän väliin niin osaan ajatella asiaa myös positiiviselta kannalta. Muuttamisessa on tosi moni asia perseestä niin sentään muuttaminen on siinä mielessä kivaa, että tietyllä tapaa se on aina yksi uusi alku. Olinhan jo pitkään selaillut "ihan huvikseen" myynnissä olevia taloja ja siinä sivussa vuokra-asuntoja. Olisin minä tässä silti vielä viihtynyt. Toisaalta odotan jopa hiukan innollakin, että pääsee jossain kohti taas miettimään järjestystä/sisustamaan uuteen kotiin. Kunhan vaan löytäisi sen asunnon ensin.

Aina olisi voinut mennä myös paskemmin.  Toinen puoli minusta manailee jo valmiiksi mitä kaikkea huonoa ensi vuonna voi sattua ja tapahtua, mutta toinen puoli taas haluaa uskoa, että kyllä elämä kantaa ja kaikki järjestyy.

Joulujuttuja

Tänä vuonna joulujuttujen neulomissaldo jäi hiukan pienemmäksi kuin viime vuonna. Molempien sinisten lapasten mallit ovat novitan sivuilta ja lopuissa  vaan luntattu  netin eri taulukoista sopivat silmukkamäärät. Näiden jälkeen olen kerennyt jo yhdet lapaset tehdä itsellekin ja toissapäivänä aloitin jo ensi vuoden joululahjoja. Hups, no ei tule kiire vaikka kerkeäisi kyllästymään neulomiseen parikin kertaa tässä vuoden aikana.

Hyvää Joulua!

Mökkihöperöitynyt tasapaino

Tässä taas hyvin pikaiset ajatukset viimeisimmistä lukemistani kirjoista. Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin kuulumisia ja ajatuksia, mutta tuntuu näin suurimmaksi osaksi neljän seinän sisälle mökkihöperöityneenä, että ajatukset kiertää kehää eikä mistään saa oikein muodostettua järkevää lausetta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. 1900-luvun lopulle sijoittuvaa dystopiaa Englannista. Sisäoppilaitoksessa kasvanut Kathy muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hyvä, muttei aiheuttanut "vautsivau" fiilistä. Ei herättänyt yhtä paljon tunteita, mitä aikoinaan nähty leffa tästä kirjasta. Dave Pelzer: Pimeän poika. Ahdistava, mutta rohkaiseva omaelämäkerrallinen tarina kuinka erittäin traumaattisista lapsuuden kokemuksista huolimatta voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Tykkäsin. Maria Jotuni: Huojuva talo. Kertoo Lean ja Eeron avioliittohelvetistä jossa kaikki on enemmän tai vähemmän päin pyllyä. Etenee hieman pitkäveteisesti eikä oikein muutenkaan ollut minun juttu tämä kirja.

Lehtileikerunoutta

Harmaata hiusta

Eilen täytin 24 vuotta. Syntymäpäivää juhlittiin tekemällä ruokaa ja ruokajuomana toimi skumppa. Ruoan jälkeen pelattiin miehen kanssa Borderlandsia (The Pre-Sequel) ja juotiin loput skumpat pois.
Jäi tosi hyvä mieli eilisestä, juuri sopivasti jotain pientä spesiaalia vaikka arkipäivä olikin. Lahjaksi sain toivomani  Mark Mansonin kirjan Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan, mikä ainakin nimen ja takakannen perusteella sopii täydellisesti tällaiselle yliajattelijalle.

Johan tässä ei oltu melkein puoleentoista kuukauteen höpötelty tänne blogiin mitään. Muutaman kerran olen yrittänyt, mutta joka kerta kun olen avannut koneen ja tämän tekstikentän, on pää lyönyt tyhjää. Vaikka minulla olisi ollut jo valmiina joku asia mistä olisin halunnut kirjoittaa.

Tänä aikana olen lukenut Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe ja Ruta Sepetysin Harmaata valoa. Nämä olivat taas sellaisia jotka jo pitkään olivat olleet lukulistallani, mutta olivat aina lainassa kirjastolla käydessäni. Kirjat olivat keskenään yllättävän samanlaisia (sota, nuori tyttö, kadonnut isä) ja molemmat lukemisen arvoisia.
Lukemisen lisäksi olen kuukauden sisään aloittanut joululahjojen tekemisen/miettimisen, käynyt ottamassa uuden tatuoinnin, nähnyt kavereita ja ystäviä ja ihmetellyt mitä tekisin elämälleni seuraavaksi.

Akateemista vapautta ja luonnonkatastrofeja

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Melkein kuukauden mittaisen "lukulomani" katkaisin lopulta Jussi Valtosen kevyellä yli 500 sivun mittaisella kirjalla. Tämän luettuani jäi hieman hämmentynyt olo.

"Kun neurotieteen professori Joe Chayefskin puhelin soi eräänä keväisenä päivänä Baltimoressa, hänen mieleensä palautuvat muistot kahdenkymmenen vuoden takaisesta Suomesta. Joe on ollut lyhyen aikaa naimisissa suomalaisen Alinan kanssa, mutta liitto on päättynyt eroon Joen saatua viran kotimaastaan. Poikaansa Samuelia hän ei ole tavannut lähtönsä jälkeen. Nyt Alina soittaa kertoakseen, että Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin." takakannesta

Hämmennykseni luulen johtuvan siitä miten paljon asiaa kirjassa oli. Ihmissuhteita, juutalaisuus, akateeminen koulutus ja ura, moraali ja eläinkokeet, ympäristöaktivismi, mielenterveysongelmat, kulttuurierot. Näin esimerkkinä. En kiellä, etteikö jossain välissä käynyt mielessä, että eikö tämän saman tarinan olisi voinut kirjoittaa puolet pienemmällä sivumäärällä. Erityisesti kirjan loppupuoliskoon lopulta tykästyin. Vaikka vähän saattoi arvailla miten tämä tulee päättymään, silti sitä yllättyi kun asiat lopulta oikeasti tapahtuivat.

Hahmoista lemppariksi muodostui Alina. Samaan aikaan pidin häntä raskaana ja rasittavana persoonana, mutta samalla samaistuin Alinassa moniin asioihin. Pitäisikö huolestua?

Annamari Marttinen: Vapaa. Irakilaisen turvapaikanhakijan ja vangin elämä kietoutuu kiinnostavalla tavalla yhteen Konnunsuon vanhassa vankilassa. Hyvin erilainen mitä odotin, vaikken edes tiedä mitä ylipäätään odotin, koska en tiennyt kirjasta muuta kuin nimen ja tekijän ennen kuin aloin lukemaan. Marttinen on työskennellyt turvapaikanhakijoiden kanssa ja haastatellut heitä kirjaa varten, joten tarina ja turvapaikanhakijoiden kokemukset olivat uskottavia. Kirjasta jäi pieni kiinnostus ja halu lukea myös ihan tositarinoita itse turvapaikanhakijan kirjoittamana.

Risto Isomäki, Petri Tolppanen ja Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa (sarjakuva). Mielenkiintoinen nopea välilukeminen, sai kiinnostumaan alkuperäisestä trilleristä johon tämä sarjakuva perustuu. Vähän historiaa, luonnontieteitä, dystopiaa ja luonnonkatastrofi. Mikä sen parempaa voisi olla? Sekä Jussi Kaakisen piirroksia oli mukava lukiessa jäädä tarkemminkin tutkailemaan.

Murehtijan positiivisuuspäiväkirja #5

*murehtijan positiivisuuspäiväkirjoihin kerään aina viikon ajalta joka päivältä vähintään yhden positiivisen asian.

MA/ Sain viikattua vaatteita kaappiin. TI/ Siedettävä lämpötila aamulla. Vaikka lämpötilat huitelee päivisin edelleen ihan liian korkealla minun makuuni niin onneksi nyt monena aamuna saanut nauttia edes vähän siedettävimmistä lämpötiloista. KE/ Bujoilu. Tuntuu, että pakko kirjoittaa joka ikinen asia, tapahtuma ja tehtävä bujoon ylös muistiin, koska kuumuudesta johtuva hajamielisyys ja huonomuistisuus. Haluaisin aivoni takaisin. Onneksi askartelu/bujoilu on kivaa. Miehen kanssa tuli 3,5 vuotta täyteen. TO/ Ukonilma ja sade! PE/ Illalla perjantain kunniaksi nostalgiafiilistely kuuntelemalla teini-iän lemppareita kuten Eminem, My Chemical Romance ja Panic! At The Disco. Vaihdettiin taas olohuoneen järjestystä. LA/ Haettiin subista leivät ja päätettiin vielä muuttaa makuuhuoneenkin järjestystä (makkariin saatiin enemmän tilaa ja olkkariin tuli muuten vaan loogisempi järjestys). SU/ Kirjojen lueskelu tuntui pitkästä aikaa hyvältä.

Farkuista virkattu kori

Tekisi mieli puhua säästä ja valittaa helteestä, mutta jos nyt hoidan asian pois alta kolmen sanan lauseella. Tulisipa jo syksy. Noin, nyt voidaan siirtyä itseasiaan.

Keskimäärin minulla kestää yhdet stretch tyyppiset farkut reilun vuoden tai puolitoista käytössä ennen kuin reiteni ovat hanganneet haarojen kankaan puhki. Kerran ostin hiukan kalliimmat farkut, testatakseni kestäisikö ne yhtään sen paremmin. Ne kesti muistaakseni kaksi kuukautta. Tämän jälkeen olen päätynyt siihen, että fiksuin ostaa halvimmat mitä löytyy. Kestää minkä kestää.

Puolitoista vuottakin on kuitenkin lyhyt aika, joten olen halunnut keksiä housujen elämälle jatkoa vielä sen jälkeen kun jalkaan eivät ole enää soveltuneet.

Yksi mitä olen tykännyt farkuista tehdä on virkatut korit. Housujen lahkeista olen leikannut ensin 1-2 cm:n paksuista  kudetta (mielummin paksumpi kuin ohuempi, ettei virkatessa saumakohdat ratkeilisi niin helposti) jolla ryhtynyt sitten virkkaamaan. Kuvissa näkyvän korin tein kuukausi tai pari sitten. Pohjaan meni kaksi housun lahjetta ja reunoihin neljä, eli yhteensä 3 housut. Korkeutta korilla on noin 15 cm ja pohjan halkaisija on noin 26 cm. Yllättävän monet housut noihin saisi uppoamaan jos haluaisi tehdä edes hieman isomman korin.

Tämän jälkeen olen vielä ottanut housuista talteen vetoketjut ja takataskut tulevaisuuden askarteluja ja ideoita varten. Eli paljoa ei jäänyt poisheitettävää farkuista.

Jumalia ja sukulaissuhteita

Ja jälleen "muutamalla" sekavalla sanalla viimeisimpiä lukukokemuksia.

Jodi Picoult: Sisareni puolesta. 13-vuotias Anna sai alkunsa koeputkilossa, koska hänen vanhempansa tahtoivat geneettisesti sopivan veren- ja luuytimenluovuttajan syöpää sairastavalle tyttärelleen Katelle. Anna on kiltisti suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin operaatioihin, mutta nyt hän päättää haastaa vanhempansa oikeuteen. Hän haluaa lääketieteellisen itsemäärämisoikeuden.

Ymmärrän miksi kirja on kovasti kehuttu ja pidetty. Tarina koukuttaa ja pakko saada tietää miten näille hahmoille käy. Loppuratkaisu tuli vähän puskista ja tuntui hätäiseltä, kuin kiireessä kirjoitetulta. Ehkä sillä yritettiin viestiä, että millä hetkellä tahansa voi tapahtua mitä tahansa odottamatonta. Sen vaan olisi voinut toteuttaa paremminkin. Kokonaisuudessaan mainio kirja.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Konsernin toimitusjohtaja matkaa autonkuljettajan kanssa hienolla autollaan läpi Suomen kohti suoraa tv-lähetystä. Matkan aikana sattuu ja tapahtuu. Okei, tällä tavalla tiivistettynä juoni kuulostaa vielä tylsemmältä mitä se oikeasti oli.

Kyllähän tämän luki, mutta lähes koko kirjan läpi oli pieni meh -olo. Nuorena on tullut luettua Hotakaiselta Juoksuhaudantie ja Luonnon laki joista muistan tykänneeni tosi paljon. Jumalan sanaa ja Ihmisen osaa lukiessa tuli mietittyä välillä, että onko makuni muuttunut radikaalisti vai oliko nämä kirjat vaan niin eri tyyppisiä muihin verrattuna. Pitäisi lukea Luonnon laki ja Juoksuhaudantie uudestaan, että vieläkö tykkäisin niistä.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, tee työtä ja rakasta. Inspiroiva ja erityisen mielenkiintoinen kirja Tove Janssonin elämästä ja työstä. Monella tapaa oli helppo samaistua Toveen, vaikka lähtökohdat elämässä ovat meillä olleet ihan erilaiset.

Yritin lukea myös Miki Liukkosen kirjaa O. O kuvailee pakkomielteisiin hukkuvaa nykyaikaa. Jo kirjastossa selailin kirjan 900 sivua hieman kauhuissani ja luin pätkiä sieltä täältä ja epäröin kannattaako edes lainata. Päätin antaa mahdollisuuden, koska netistä sai lukea pelkkiä ylistyssanoja kirjasta. Sain noin 150 sivua luettua ennen kuin iski epätoivo. Ei vaan pystynyt keskittymään siihen sillisalaattiripuliin. Ehkä joskus yritän uudestaan, mutta luultavasti en.

Valoa kansalle, joka sumussa vaeltaa

Joka kevät ja alkukesä en ikinä aluksi suostu myöntämään itselleni valon vaikutusta mielialaani. (Muuten talvelle ja pimeydelle tulisi paha mieli jos kaikki vain aina odottaisivat kevättä ja kesää.) Jossain vaiheessa tulee sitten se aurinkoinen alkukesän päivä kun ulkona pärjää ilman takkia. Silloin yleensä tulee ensimmäinen valaistuminen. Tämmöistäkö tämä elämä olikin, tulevaisuus näyttää heti valoisammalta (kirjaimellisesti) ja ulkona käyminen ei pelkästään vie energiaa vaan myös antaa sitä.

Tänä keväänä mieltä nostaa entisestään valmistuminen. Kovin paljoa se tuskin ihmiskuntaa järisyttää, että minä täällä Suomessa muuhun maailmaan verrattuna keskellä peltoa suoritin kaksivuotisen ammattitutkinnon. Henkilökohtaisesti tämä on iso juttu minulle. Ennen koulun alkua olin aivan hirvittävän kova jännittämään ja ahdistuin helposti vähän joka asiasta. Tällä hetkellä edelleen jännitän monia asioita, mutta niin paljon vähemmän ja osaan suhtautua jännittämiseen paljon paremmin.

Erityisesti pitää kiittää joensuulaisia ihmisiä. En tiedä onko minulle sattunut vaan mielettömän hyvä tuuri tapaamieni ihmisten kanssa, mutta joskus tuntuu kuin Joensuussa ei olisi yhtään sellaista kyräilevää seläntakana jupisevaa sakkia. Vaikka varmasti niitä löytyy ihan joka kaupungista. On helppo olla onnellinen kun ympärillä on positiivisia ja ystävällisiä ihmisiä. 

Murehtijan positiivisuuspäiväkirja #4

Okei, mitä on tämä. Vasta oli maanantai ja nyt jo torstai. Siitä huolimatta tässä  taas edeltävän viikon julkaisematta jäänyt positiivisuuspäiväkirja.

MA/ Kaveri kävi kahvilla. TI/ Toisen kaverin kanssa käytiin kävelemässä/hortoilemassa ympäriinsä ja kirjastossa. Niin terapeuttista (siis hortoilu päämärättömästi ja puhuminen niille hyvin hyvin harvoille ihmisille joille uskaltaa puhua miettimättä koko ajan mitä sanoo). KE-PE/ Lähinnä tuli pelailtua Batman: Arkham Knight -peliä ja laiskoteltua. Mukava huomata oma kehitys verrattuna edelliseen läpipeluukertaan, jolloin olin vielä melko avuton. LA/ Käytiin katsomassa leffateatterissa miehen kanssa Infinity War. SU/ Aluksi oli tarkoitus pestä vain ikkunat, mutta lopulta tehtiin aika perusteellinen siivous koko kämppään. Nyt kelpaa olla.

Viimeisimmät näpertelyt

Haydenia jälleen

Torey Hayden: Aavetyttö. Aavetytössä Hayden jättää edellisen työpaikkansa ja muuttaa pikkukaupunkiin erityisopettajaksi. Hänen luokalleen sattuu Jadie. Jadie kärsii valikoivasta puhumattomuudesta. Hayden saa selville tytön joutuneen hyväksikäytön uhriksi (ja ehkä osaksi myös saatananpalvonnan rituaaleja). Työkaverit taas eivät halua uskoa, että heidän pikkukaupungissaan mitään sellaista tapahtuisi.

Teksti oli yksinkertaista ja helppolukuista, joten sain tämän luettua  yhden päivän aikana. Muuten on vähän ristiriitaiset tunteet tästä kirjasta (tai ylipäätään Haydenin kirjoista). Olen lueskellut liikaa mielipiteitä, että Hayden vain rahastaisi näiden lasten hirvittävillä kohtaloilla. Ja kirjat myy vain järkyttävyytensä ansiosta, mikä on varmasti monelta osin totta. Varsinkin Haydenin fiktiivisissä kirjoissa huomaa, ettei Hayden loppujen lopuksi mikään kummoinen kirjailija ole.

Torey Hayden: Häkkipoika. "Kevin oli lopettanut puhumisen seitsemän vanhana. Hän piileskeli pöytien alla ja teki ympärilleen häkin tuoleista. Hän ei ollut astunut ulkoilmaan neljään vuoteen. Arkiset asiat kuten vesi, peseytyminen ja vaatteiden vaihto herättivät hänessä puhdasta kauhua." (takakannesta)

Tämäkin tuli päivässä luetuksi. Tykkäsin tästä enemmän kuin Aavetytöstä, en edes oikein tiedä miksi. Ehkä se johtui rasittavasta, mutta rakastettavasta sivuhenkilöstä Charitysta. Charity on alle 10-vuotias tyttö johon Hayden tutustuu Isosisko -yhdistyksen kautta. Charityn tahattomat ja tahalliset vinoilut Haydenille sai hymyilemään monta kertaa, ja ne teki kirjasta heti ehkä hieman kevyemmän lukea vaikka hirvittävän rankkoja asioita Häkkipojassakin käsiteltiin.

Hitlerin naiset Tšernobylissa

Usein minulla on jo valmiiksi mietittynä kirjastoon mennessä, mitä sieltä aion lainata. Tällä kertaa ei ollut ja päädyin elämäkertojen luokse josta nappasin nämä kaksi kirjaa ihan nimen ja takakannen perusteella.

Guido Knopp: Hitlerin naiset ja Marlene. Alunperin minulla oli tiedon murusia vain Eva Braunista, joten oli kiinnostavaa tietää lisää muistakin naisista (ja miehistäkin) Hitlerin ympärillä. Braunin lisäksi käydään läpi 5 muuta naista, joista yksi (Marlene) on Hitlerin vastustaja. Pienesti häiritsi lukiessa se, että kirjan kuvien alle oli otettu lainauksia näiden naisten lähipiiristä, mutta nämä samat lainaukset olivat jo tekstissä itsessään, minkä takia välillä tuntui, että oltaisiin koko ajan toisteltu samoja asioita (ennen kuin tajusin vain jättää lukematta nämä "kuvatekstit"). Ei tästä pahemmin muuta sanottavaa ole. Mukava oli oppia uutta, esimerkiksi miten ja miksi kukakin päätyi kannattamaan Hitleriä.

Ja olihan lainauspäivä sattumalta naisten päivä, sopi teemaan.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Nobel palkitun valkovenäläisen Aleksijevitšin toteuttamassa kirjassa pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta kärsineet ihmiset ääneen. Heti ensimmäisenä sanon, että tarinoissa ärsytti kirjailijan tapa käyttää jatkuvasti lauseen lopussa kolmea pistettä... Tällä tavalla... Juurikin näin... Mikä toisaalta sitten myös tuo sen aitouden tunteen ja voi kuvitella mielessään sen tilanteen kun tšernobylilainen on istunut edessäsi ja kertonut tarinaansa, välillä pitäen kenties miettimistaukoja ja ajatuskatkoksia. 

"Maailma on jakautunut: siinä olemme me, tšernobylilaiset, ja te, kaikki muut ihmiset. Oletteko huomannut? Täällä kukaan ei korosta sitä, että minä olen valko-venäläinen, minä taas ukrainalainen ja minä venäläinen... Kaikki sanovat olevansa tšernobylilaisia" s. 181

Osa kertoi tarinansa mielellään, osa hieman peloissaan ja osa suhtautui kirjailijoihin ja toimittajiin jopa vihamielisesti. Vihamielisyyttä en yhtään ihmettele kun miettii omalle kohdalle jos toimittajat ympäri maailmaa tulisivat vain töllistelemään kuin sirkusapinaa. 
Kirjaa lukiessa tuli mietittyä niin sotaa, luontoa, ydinturismia, politiikkaa kuin rakkautakin.

"Siinä on minun tarinani... Olen kertonut... siitä että rupesin valokuvaamaan, koska minulta loppuivat sanat..." s. 316

Ihmisiä, kissoja ja lepatusta

Muutama sana muutamasta kirjasta, osa viisimiljoonaakaksikymmentäyksi.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Romaanissa kirjailija maksaa iäkkäälle Salme Malmikunnakselle 7000 € saadakseen kirjoittaa tämän elämästä kirjan. Ihmisen osa oli tutun Hotakaismaista tekstiä ja huumoria. Ihan ok, mutta paikoin kerronta oli tönkköä ja sekavaa (tai ehkä se olin vain  minä tönkkö ja sekava, tiedä siitä sitten). Sellainen olo jäi, että on sitä parempaakin tekstiä Hotakaiselta luettu.

Janna Satri: Sisäinen lepatus, herkän ihmisen tietokirja. Tämä ei ollut ensimmäinen kirja erityisherkkyydestä mitä luen, mutta vasta tämä kolahti ja kovaa. Pitäisi melkein ostaa omaan hyllyyn niin voisi aina milloin tahansa palata kirjaan uudestaan. Kirja antoi toivoa ja melkein jokaiselta sivulta löytyi jotain mihin samaistuin. Kirja oli kattava tietokirja pienessä paketissa minkä lisäksi sisälsi oivia neuvoja arjessa selviämiseen.

Torey Hayden: Sähkökissa. Ehkä tähän mennessä huonoin Haydenin kirja mitä olen lukenut. Terapeutti saa vastaanotolleen taantuneen yhdeksän vuotiaan pojan, lopulta terapeutin luona käy pojan äiti ja siskokin. Muuten olisin saattanut kirjasta pitää, mutta puolet kirjasta oli pojan äidin sepittämää fantasiamaailmaa (hyvää fantasiaa on vaikea kirjoittaa, Hayden ei sitä nähtävästi osaa).

Darth Vader ja valmis ikuisuusprojekti

Vaikka ennen joulua olin varma, etten vähään aikaan neulo sukkia, löysin itseni jo helmikuussa neulomassa kummipojalle synttärilahjaksi Darth Vader sukkia. Sukat valmistui nopeasti ja lopputuloskin miellytti itseäni (toivottavasti ovat vaan sopivat jalkaan). 

Sukkien jälkeen sain jostain puhtia viimeistellä jo 3 vuotta kesken olleen ikuisuusprojektipeiton. Näiden kolmen vuoden aikana suunnitelmat on kerennyt muutaman kerran vaihtua, että kenelle peitto tulee tai tuleeko tuosta sekasikiöstä peittoa ensinnäkään. Värillisiä kuvia valmiista neulomuksista ei kehtaa pistää kun tuo peittokin esimerkiksi päätyy vasta kesällä saajalleen.

Viime päivinä on alkanut ideoita tulvimaan mieleen diy/ompelu/neulomis/taiteilu -juttujen suhteen, mutta saa nähdä milloin olisi aikaa, inspiraatiota ja energiaa lähteä niitä toteuttamaan. Ehkä valmistumisen jälkeen (eli aivan kohta, hui).

Loma tuli ja meni

Murehtijan positiivisuuspäiväkirja #3

MA/ Töihin lähteminen valoisan aikaan, tähän mennessä töistä on alkanut jo päästä valoisalla, mutta tänään oli ensimmäinen kerta kun aamulla oli jo valoisaa. Päivällä aurinko paistoi hirmu kirkkaasti. Pakkanen+lumi+kirkas auringon paiste = ihan parasta. 

TI/ Pyykit pesty, tavaroita siivoiltu paikoilleen (tosin nyt tätä julkaistaessa koti on taas yksi sekasotku) ja tiskit hoidettu. Kamalan ahkera päivä ja vieläpä arkena. Tällaisia ahkeruuspuuskia arkisin tapahtuu suurin piirtein 2 kertaa vuodessa (arvio yläkanttiin).

KE/ Kokonaisuutena ihan leppoisa päivä niin töissä kuin kotona.

TO/ Rannekellosta on ollut vähintään reilun vuoden, varmaan parikin vuotta patterit loppu. Nyt sain aikaiseksi vaihdatuttaa ne. 

PE/ The Voice of Finland, ja perjantai on jo itsessään yksi iso positiivinen asia.

LA/ Sohvalla peiton alla röhnötys neuloen ja katsoen miehen pelaamista.

SU/ Usein tulee kamalan levoton olo sunnuntaisin jos ei tee mitään "järkevää". Tällä kertaa vaikka koko päivän katseli vain leffoja niin ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että apua pitäisi tehdä sitä ja tätä. 

Edeltävän viikon positiivisuudet siinä. Sopivan tylsä elämä tällä hetkellä. Välillä stressaa ja kevätuupumus painaa päälle, mutta päivä kerrallaan (sitä ainakin itselleni hoen, ja melkein jo oppinut uskomaan tuohon hokemaan).

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tuhat loistavaa aurinkoa kerkesi olla jo muutaman vuoden lukulistallani. Aina kaikki kappaleet kirjastosta olivat lainassa enkä vain saanut aikaiseksi varata kirjaa kun keksin aina kaikkea muuta lainattavaa. Muutamassa vuodessa odotukseni kerkesi nousta korkealle, eikai kirja muuten voisi olla aina lainassa? Kirjan luettuani voin sanoa, että odotuksiini vastattiin. Vaikken kyynelehtinyt eikä tajuntani räjähtänyt, olihan tämä loistava. Usein lukutyylini on vähän sellainen muutama sivu aamulla ja muutama illalla, lyhyenkin kirjan lukemisessa saattaa joskus kestää viikkokin. Nämä Khaled Hosseinin kirjoittamat 399 sivua oli pakko ahmaista reilussa vuorokaudessa.

"Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo."  takakannesta

Hosseinin tapa kertoa tarinaa oli niin sujuva (kiitos myös suomentajalle, Kristiina Savikurki) ja todentuntuinen, että esim. pystyin melkein maistamaan soran ja pikkukivet suussani ja tuntemaan sen pelon kun Rashid suututtuaan Mariamille pakottaa hänet syömään pikkukiviä.

Mariamin suhtautumista Lailaan, ja suhtautumisen muuttumista oli mielenkiintoisinta seurata. Heidän keskinäinen suhde olikin tarinan kauneinta ja parasta antia. Alkuun Mariam ei voi sietää Lailaa, mutta lopulta heille kehittyy jonkinlainen äiti-tytär tai isosisko-pikkusisko suhde ja Mariam on kuin toinen äiti Lailan lapsille.

Syvästi suosittelen.

Syöpää ja runoja

Albert Espinosan Keltainen Maailma oli erilainen mitä odotin, paikoittain pettymys, mutta tarjosi muutamia pikkuisia oivalluksia. Monessa kohtaa tuli pyöriteltyä silmiä, mutta tuli myös niitä "tää vois toimia" ajatuksia. Espinosa sairasti nuorena 10 vuotta syöpää ja syövälle menetti myös toisen jalkansa ja toisen keuhkonsa. Kirjassa Espinosa jakaa keinoja (jotka toimivat arjessakin vaikkei syöpää olisikaan) ja ajatuksiaan miten hän syövästä selvisi.

"Kaikki olisi tässä maailmassa paremmin, jos me kaikki makaisimme toisinaan hetken aivan hievahtamatta." Keltainen maailma, s. 113 

Lainasin myös kaksi runokirjaa englanniksi, Poems that make Grown Women Cry ja Wait Till I'm Dead, Poems Uncollected, siinä toivossa, että oppisin ja tottuisin enemmän englannin kieleen. Nyt viime viikkoina keskittymiskyky on töistä kotiin päästyä ollut ties missä hävöksissä joten runojen lukeminen meni taas lähinnä selailuksi. Joitakin luin kuitenkin ihan ajatuksen kanssa ja päädyin tykkäämään Wait Till I'm Dead:in runoista enemmän.

Siihen asti kunnes keskittymiskyky palaa taidan tyytyä tuijottamaan Netflixiä ilman tekstityksiä (tai englannin kielisillä teksteillä).