Kyyhkysiä ja suruja

Jos jälleen muutama sana muutamasta kirjasta.
-
Katja Kettu: Surujenkerääjä. (Nuorelle kiviä [eli suruja] keräävälle naiselle koituu tehtäväksi palauttaa sukunsa maine, ja siinä samassa tulee käytyä läpi hänen sukunsa eri elämänvaiheet.) Samaistuin moniin asioihin kirjassa (joskaan en siihen pirtun jatkuvaan juomiseen), tykästyn aina kaikkeen hieman outoon ja vinksahtaneeseen. Joitakin samankaltaisuuksia löysin Ketun Kätilön kanssa, mistä heräsi uteliaisuus, että täytyy lukea yhä lisää Ketun kirjoja saadakseen lisää vertailupohjaa. Molemmissa, Surujenkerääjässä ja Kätilössä, Ketun naishahmot ovat olleet jollain tapaa rumia ja outoja, mutta mystisen kiehtovia.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. (Kvartetti -sarjan kolmas osa Viron lähihistoriasta.) Oksasen kirjat ovat sellaisia, että joko tykkään kovasti ja ahmaisen kirjan tai sitten en saa luettua kirjaa loppuun edes pakottamalla itseäni. Tämä kuului niihin mitä en saanut oikein luettua. Alku vaikutti lupaavalta, mutta nopeasti kadotin juonen punaisen langan.

Leena Lander: Tummien perhosten koti. (Rikkinäisen kodin kasvatti Juhani Johansson joutuu poikakotiin Saarelle ja niin edelleen.) Nuorena tykkäsin kovasti tästä tehdystä leffasta joten täytyihän myös kirja lukea. Pääsin samalla nostalgisoimaan teiniaikoja, mutta ilman nostalgiapisteitäkin kirja olisi toiminut vallan mainiosti.
- 
Väsyttää vietävästi ja aivot huutaa Error, joten tekstissä saattaa olla havaittavissa pientä sekavuutta. En sitten tiedä eroaako se (sekavuus) normaalista millään tapaa.

Tositarinoita ja historiaa

"Lehtimies Mitch Albomin opiskeluaikojen merkittävin ihminen oli sosiologian professori Morrie Schwartz. Parikymmentä vuotta myöhemmin Mitch sai tietää, että Morriella oli vakava lihasten surkastumiseen johtava ALS-tauti.

Mitch lähti tervehtimään Morrieta, ja he tapasivat sen jälkeen joka tiistai Morrien kuolemaan asti. Tapaamisten aikana he keskustelivat rakkaudesta ja perheestä, rahasta, vanhemmista sekä siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät ja mikä loppujen lopuksi on tärkeää." (Tiistaisin Morrien luona takakannesta)

Tiistaisin Morrien luona on koskettava tositarina ja herättää miettimään omaa asennetta elämää kohtaan. Monesti piti pysäyttää lukeminen ihan vain miettiäkseen juuri lukemiaan asioita. Suloisen kaunis ja surullinen pieni kirja.

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa on Tieto-Finlandia -palkinnon voittanut, mikä tuli yllätyksenä kun vielä jälkikäteen googlettelin mielipiteitä ja taustatietoja kirjasta. Kertaakaan kirjaa lukiessa ei tullut mieleen, että luempas tässä nyt tietokirjaa. Johtuen siitä, että kirja oli koottu eri perheiden henkilökohtaisista kokemuksista miten heidän elämään yhden lapsen politiikka vaikutti.

Manninen on koonnut kirjan 16 haastattelusta, kaikilla haastatelluilla erilaiset tarinat. Länsimaissa ensimmäinen mitä tulee mieleen yhden lapsen politiikasta on abortoidut ja hylätyt tyttölapset, mutta Manninen opetti, että se oli paljon muutakin, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä.

Tiistaisin Morrien luona ja Yhden lapsen kansa olivat molemmat helppolukuisia, juuri sellaisia mitä lukee mielellään ennen nukkumaanmenoa. Oppii uutta ja väsyneillä aivoilla ja silmillä ei tarvitse keskittyä pelkästään siihen, että pysyy kärryillä.

Kun taas Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen oli vähän sellainen. Varsinkin väsyneenä minulla takkuaa tekstin lukeminen missä vilisee paikkojen ja ihmisten nimiä sekä vuosilukuja. Ja olin etukäteen lukenut ehkä liikaa kehuja tästä kirjasta, niin odotukset oli liian suuret. Aihe on kyllä kiinnostava, Amerikan historiaa alkuperäisväestön näkökannalta kerrottuna. Olisin vain kaivannut ihan pikkuisen kaunokirjallisempaa tekstiä.