Liikaa kaikkea, mitään ei tarpeeksi

Aikaisemmin jossain mainitsin lyhyesti, että olin aloittanut Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan alkuperäiskielellään (Där vi en gång gått). Lukeminen takkusi, minkä ajattelin johtuvan vain ruostuneesta ruotsinkielestäni. No, nyt suomeksi kahlattuani tuon läpi voin sanoa, ettei johtunut vain kielimuurista. Suomennoksessakin oli aivan pakko monet sivut vain selailla läpi tai muuten olisin jättänyt kirjan kokonaan kesken. Kirjassa ei vain ollut minulle mitään koukkua johon olisin jäänyt kiinni.

Minun makuun oli liikaa hahmoja, liikaa yksityiskohtia, liian verkkainen tahti, yritti olla liian hieno jollain tapaa. Vähän liikaa kaikkea, mutta mihinkään ei syvennytä? En tiedä. Yritettiin luoda seesteinen jopa romanttinen kuva sodasta huolimatta? Äh. En tosiaan tiedä. Lueskelin kirjablogaajien mielipiteitä tästä kirjasta ja kaikki he ylistivät Westöa ja Missä kuljimme kerran -teosta maasta taivaisiin. Lopulta sitten keskustelupalstoilta onneksi löysin sielunsiskoja, en ollut ainoa kuka ei päässyt Westön kerrontaan sisälle. 

En siis voi suositella ainakaan kaltaisilleni lukijatyypeille, kenellä on samanlainen ailahteleva keskittymiskyky kuin minulla.