Kymmenen vuotta

En oikein edes tiedä mikä tämän tekstin pointti on. Elämä on epäreilua ja perseestä, mutta kaikesta selviää? Kaikki kuollaan, joten parempi nauttia kun vielä voi? Tällaisten tekstien julkaisu on tosi vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla avoin, herättää keskustelua ja normalisoida mielenterveysongelmista ja vaikeista asioista puhumista. Toisaalta tiedostan sen miten kaikkea mitä julkisesti nettiin laitan, voidaan käyttää minua vastaan ja ymmärtää tahallaan tai tahattomasti ihan toisella tapaa miten itse olin sen tarkoittanut.

 

Lähestyvä ystävän kuoleman 10. vuosipäivä on saanut mietteliääksi viime viikkoina. Jos nyt keskityn vain suoltamaan tekstiä ulos päästäni, ja itse tapahtuneen vuosipäivänä voin keskittyä muistelemaan niitä hyviä muistoja. Tähän astisen elämän voisi jakaa karkeasti kahteen aikakauteen, ennen ja jälkeen ystävän kuoleman. Vaikkei elämäni ensimmäiset 17 vuottakaan olleet pelkkää ruusuilla tanssimista, oli elämä jollain tapaa sitä viatonta lapsuutta ja nuoruutta. Surua ja ahdistusta olin saanut maistaa jo siihenkin ikään mennessä, mutta tuo ystävän menetys oli ensimmäinen kerta kun jouduin kokemaan sen fyysisen kivun (googlettakaa särkyneen sydämen oireyhtymä, kuvaa hyvin sitä oloa) mikä aiheutuu surusta ja henkisestä tuskasta.

20. ikävuoteen mennessä olikin jo tapahtunut niin paljon kaikenlaista p*skaa, että tuntui melkein jo jokavuotiselta perinteeltä, että joku hassu kiva pieni trauma sieltä nurkan takaa kurkkii. Tämän seurauksena aivot oppi, että no minun ympärillä nyt vaan tapahtuu pahoja asioita. Osasin nähdä asioissa vain sen puolen mikä kaikki voi mennä pieleen. Pessimisti ei pety ja sitä rataa. Seuraavaa katastrofia odotellessa, jos se ei satuttaisi yhtä paljon kun sitä on valmiiksi pelännyt etukäteen. Olin katkera eri ihmisille ja asioille. Olin katkera jopa itselleni kun en osannut päästää katkeruudesta irti.

 

Joensuu oli minulle pelastus. Sain etäisyyttä kaikkiin tapahtuneisiin asioihin ja ihmisiin. Sain aloittaa puhtaalta pöydältä, vaikka vielä pitkään olin varuillani ja pelkäsin, että mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kun toinen ystäväni kuoli viime vuonna marras-joulukuun vaihteessa, olin töissä aamun ensimmäisellä tauolla saadessani kuulla asiasta. Tauon jälkeen jatkoin töitä hammasta purren kertomatta asiasta kenellekään. Päivien ja viikkojen edetessä ajattelin, että minä suren sitten lomalla. Ajattelin, että tehdään nyt sitten niitä töitä kerta niitä kerrankin on. No nyt kun olen heräillyt pahimmista mielen sumuista, mietin vain mistä ihmeestä olen repinyt voimat kaikkeen. Mietin myös millainen tulevasta lomasta (jos työt jatkuu) tulee kun on vihdoin aikaa pysähtyä ajattelemaan. Olen jo mielessäni itselleni muistutellut, että se on täysin ok ja normaalia jos puolet lomaa menisikin sängyn pohjalla. Nukkuessa tai muuten vaan laamantuessa.

Tällä kertaa kuoleman käsittelyssä on viime kertaan verrattuna auttanut varmasti iän karttuminen, aikaisempi kokemus asiasta ja kohta kaksi vuotta käytyä psykoterapiaa. Juuri tällä hetkellä olen 90% täynnä tarmoa ja taistelutahtoa. Olen elänyt murheiden ja ahdistuksen kanssa niin ison osan elämääni, että haluan kerrankin elää ja olla vapaa.